Salaliitot ja "salaliitot"

Mikä on salaliiton ja "salaliiton" ero? Miten salaliitto eroaa normaalista vaikuttajaryhmien edunvalvonnasta. Se, että jokin toiminta ei ole julkista, ei tee siitä vielä salaliittoa – tai muuten meillä kaikilla on salaliittoja kodeissamme. 

En usko organisoituihin salaliittoihin, koska mihin niitä tarvittaisiin. Asiat menevät luontaisella painollaan tiettyyn suuntaan, kun riittävän monen ihmisen henkilökohtainen etu on kyseessä. Poliitikot, virkavalta, media ja äänestäjät muodostavat kokonaisuuden, jonka osat vaikuttavat toisiinsa. Poliitikot tarvitsevat mediaa päästäkseen valtaan ja pysyäkseen siellä. Virkavalta tarvitsee poliitikkoja saadakseen lisää resursseja ja toimivaltaa. Media tarvitsee virkavaltaa saadakseen lisää myyviä uutisia. Virkavalta tarvitsee mediaa ylläpitääkseen positiivista julkisuuskuvaansa. Liike-elämä tarvitsee mediaa myydäkseen tuotteitaan. Kansalaiset ovat moottori, joka pyörittää rattaita äänestämällä vaaleissa. Vaalien avulla legitimoidaan niin poliitikkojen kuin virkavallankin valta. Se, joka pelaa parhaiten, kasvattaa omaa pottiaan.

Kansalaisten kohdalla ei ole kyse "potin" kasvattamisesta, koska kansalaisilla on vain menetettävää - nimittäin vapautensa. Ainot, jotka tässä pelissä voivat jotain voittaa, ovat poliitikot ja virkavalta. Media on pelkkä kauppias, joka voittoa saadakseen myy hirttäjille sen hirttoköyden, johon se itse lopulta hirtetään.

Ymmärtääkseen nykyistä maailmanmenoa kannattaa pitää mielessään se luonnonlaki, että niukat resurssit johtavat väistämättä kilpailuun, ja kilpailun voittavat ne, jotka ovat vahvimpia. Niinpä resurssit - olkoon kyse taloudellisesta vallasta tai poliittisesta vallasta tai melkein mistä tahansa - kasautuvat helposti pienelle vähemmistölle. Yhdysvalloissa yksi prosentti kansalaisista omistaa jo yli neljäkymmentä prosenttia omaisuudesta, ja omaisuuden keskittyminen harvojen käsiin jatkuu yhä.

Jos taloudellista eriarvoisuutta yritetään poistaa poliittisilla toimenpiteillä, voi käydä niin, että näennäisesti taloudellinen tasa-arvo kyllä saavutetaan, mutta sen jälkeen yksi prosentti kansalaisista omistaa 99 prosenttia poliittisesta vallasta. Lopputuloksena on kurjuuden tasa-arvo. Pohjois-Korea on elävä esimerkki. Taloudellista tasa-arvoa ei pystytä ylläpitämään muuten kuin äärimmäisellä pakolla. Vaaditaan poliittinen diktatuuri. Ja diktaattoriahan taloudellinen tasa-arvo ei tietenkään koske. Siitä nauttivat tai kärsivät vain alamaiset. 

Länsimaisissa yhteiskunnissa vallitsee sekajärjestelmä, jossa kapitalismin annetaan toimia, mutta poliittisella ratkaisuilla ja voimankäytöllä tasataan sen synnyttämää taloudellista epätasa-arvoa.

Vallan kasautumisella harvojen käsiin on se ikävä ominaisuus, että mikäli kasautuminen estetään jollakin sektorilla, valta etsii uudet väylänsä ja alkaa kasautua jollakin toisella alueella. Vallanhaluiset ihmiset hakeutuvat sinne, missä valtaa on tarjolla. Jos tätä ei huomata, diktatuuri tulee yhteiskuntaan sivuoven kautta.

Keskiajalla ja vielä sen jälkeenkin katolinen kirkko oli voimakas ja raaka vallankäyttäjä. Ihmisiä vangittiin ja tapettiin harhaoppisuuden perusteella. Maalliset hallitsijatkin joutuivat mukautumaan kirkon tahtoon, ja maallinen valta olikin monesti suoraan kytketty uskonnon nimissä harjoitettuun valtaan. Tilanne muistutti nykypäivän Irania, jossa ajatollahit hallitsevat taustalla, ja maallisen presidentin ja hallituksen valta on rajallinen. 

Uskontoa on kautta aikojen käytetty maallisen vallan tukena, ja sitä on harjoitettu tavallaan symbioosissa maallisen vallan kanssa. Uskonto on legitimoinut maallisen vallan ja vastannut propagandasta kansalaisten taivuttamisessa maallisen vallan alaisuuteen. Vastapalvelukseksi maallinen valta on taannut uskonnolle suvereniteetin ja taloudelliset edut. Jo kaikkein vanhimmissa kaupungeissa, joita arkeologit ovat kaivaneet esille, on nähtävissä tärkeimmät vallan symbolit eli uskonnon temppelit ja maallisen vallan palatsit. Ne ovat yhteiskuntiensa merkittävimpiä rakennuksia.

Onko sivilisaatioiden alkuhämäristä asti jatkunut käytäntö nyt loppumassa, kun uskontojen poliittinen merkitys länsimaissa on vähentynyt? Voiko näin todella tapahtua?

Arvostamani blogikirjoittaja Ruukinmatruuna on monissa kirjoituksissaan huolestuneena todennut, että perinteisten uskontojen hiipuminen avaa huolestuttavia näkymiä. Syntyneen uskonnollisen tyhjiön täyttävät uudet aatteet, joista yksi on islam. Ja jos yhteiskunnasta yritetään mitätöidä kokonaan uskonto ja korvata se jollakin keinotekoisella ateistisella aatteella, lopputulos on kaikkein kauhein, mistä Stalinin Neuvostoliitto ja Natsi-Saksa eräät muut hirmuvallat ovat esimerkkejä. Uskonnon puuttuessa maalliset valtiaat astuvat jumalan rooliin, ja siitä ei hyvä seuraa.

Suomessa ja muissakin länsimaissa perinteisen uskonnon on korvannut usko turvallisuuteen. Turvallisuudesta on tehty nykyajan jumala, jolle kansalaisten vapaus voidaan uhrata.

Uskontojen ja jumalien määritteleminen on aina kuulunut pienelle uskonoppineiden vähemmistölle (paavi, ajatollahit, piispat, kardinaalit jne.). Tavallisella kansalaisilla ei ole koskaan ollut oikeutta määritellä uskontoa ja sen arvoja. Demokratia ei ulotu uskontoihin. Tässä suhteessa uusi ”turvallisuuden uskonto” muistuttaa perinteisiä uskontoja. Myöskään siitä ei tavallisella kansalaisella ole oikeutta muodostaa mielipidettään (tai ainakaan mielipiteellä ei ole merkitystä). Ainoastaan viranomaisilla on oikeus määritellä, mikä on turvallista ja mikä ei. Näitä asioita ei ratkaista vaaleilla. Se, että pienellä viranomaisklikillä on yksinvalta päättää, mitkä asiat ovat turvallisuusasioita, ja sen jälkeen yksinvalta päättää näistä asioista, avaa tien diktatuuriin.

”Yksittäisellä kuljettajalla ei ole oikeutta eikä edes kykyä luoda viisaampaa henkilökohtaista arvomaailmaa.”

Näin kirjoitti aikoinaan Helsingin Sanomissa liikennesuunnittelija Esko Pasanen. Yksittäisen kuljettajan ja kansalaisen tehtävänä on vain totella – ei ajatella. Tällaisella opilla pohjustetaan diktatuuria.