Rajanvetoa libertaristien kanssa

Keskustelin aikoinaan nettifoorumilla libertaristeiksi itseään kutsuvien ihmisten kanssa. Vaikka olimme monissa asioissa samaa mieltä, ajattelussamme oli myös eroja. Libertaristit kiinnittivät huomionsa ennen kaikkea omistamiseen ja sen myötä tuleviin oikeuksiin, mitä asioita minäkään en periaatteellisella tasolla vastusta. Ero ajattelussamme ilmenee siinä, että libertaristit tuntuivat pitävän omistamista ja omistamisen mukanaan tuomia oikeuksia kaiken vallankäytön perustana – eli mitä enemmän omistat, sitä enemmän sinulla on valtaa. Jos et siis omista mitään, olet pelkkä käskyläinen. Minä en nähnyt asioita aivan näin yksipuolisesti vaan tiedostin sen, että omistaminen on vain yksi vallankäytön muoto, ja tällöin puhutaan taloudellisesta vallasta. 

Vähintään yhtä merkittävä asia kuin taloudellinen valta yhteiskunnassa on joukkovoima eli poliittinen valta. Joukkovoiman avulla voidaan mitätöidä omistamista ja sen mukanaan tuomaa taloudellista valtaa. Ääriesimerkki on se, kun kansalaisten enemmistö äänestää kommunisteja, jotka sosialisoivat yksityisomaisuuden. Taloudellinen valta voidaan kumota yhdellä mahtikäskyllä, jos tarpeeksi moni ihminen tällaista kannattaa. 

Joukkovoima eli kansalaisten tahto näkyy siinäkin, ettei libertaristista yhteiskuntaa koskaan synny. Ihmiset eivät äänestä libertaristista puoluetta. Se saa parhaimmillaankin alle prosentin äänistä. Enemmistö ihmisistä tajuaa, että elämä maassa, jossa kaikki maa ja kaikki omaisuus on kasautunut pienelle eliitille, joka käyttää omaisuutensa avulla totaalista valtaa, ei ole kovin mukavaa. Maattomien ja rahattomien osa ei ole kehuttava. Jos tällaisessa maassa vallitsee täydellinen demokratia vaaleineen ja puolueineen, libertarismi kumotaan saman tien. Libertaristinen yhteiskunta on siis pelkkä ajatusleikki, joka ei voi koskaan toteutua. 

Vaikka vaikka en ollut taloudellisissa kysymyksissä täysin samaa mieltä kuin libertaristit, yhden heidän tunnustamansa periaatteen minäkin tunnusta. Ja tässä asiassa määrittelen itseni ei pelkästään liberaaliksi vaan suorastaan ultraääriliberaaliksi, kun en parempaakaan sanaa keksi. ”Jihad-liberaali” olisi ehkä jo liioittelua. 

Aivan kuten libertaristienkin mielestä, myös minun mielestäni kaikkea sellaista pitäisi saada vapaasti tehdä, josta ei aiheudu selkeästi osoitettavaa haittaa tai vaaraa tai vahinkoa muille ihmisille. Mikään epämääräinen juridinen höpöhöpö kuten "on omiaan aiheuttamaan" ei kelpaa, vaan aiheutetun haitan tai vaaran tai vahingon pitää olla konkreettista, ja teon uhrit pitää ainakin jollakin tavalla yksilöidä jotta tekoa voidaan pitää kiellettynä. 

Mikään sen tyyppinen peruste kuin esimerkiksi ”abstrakti vaara” ei riitä. Tällainenkin käsite on ilmestynyt viranomaisten puheisiin viime aikoina, kun he ovat perustelleet vallankäyttöään. Kansalaisen ei tosin sanoen tarvitse tehdä varsinaista asiaa. Riittää, kunhan viranomainen höpisee jostakin ”abstraktista”, millä oikeutetaan kansalaisen elämään puuttuminen ja hänen rankaisemisensa. Vaikeahan kansalaisen on osoittaa jotain tekoa tapahtumattomaksi, josta viranomainenkin myöntää, ettei sitä ole tapahtunut kuin mielikuvituksessa. Viranomaisen vallankäytön perusteeksi pelkkä mielikuvituskin riittää nykyisin aivan. Tästä on paljon käytännön esimerkkejä, ja ne lisääntyvät koko ajan. 

En perusta omia näkemystäni liberaalien tai liberalistien tai libertaristien tai muidenkaan ”istien” teorioihin vaan aivan kylmiin yksinkertaisiin tosiseikkoihin.

Yksi yhteiskunnallisen elämän peruskysymyksiä on se, millaisiin ja millä perusteella laadittuihin ja kenen toimesta laadittuihin sääntöihin elämä perustuu. Tällä hetkellä tilanne on se, kun mennään aivan käsitteiden juurille, että säännöt laatii se, jolla on valta ja voima laatia ne. Ei siinä mitään tämän hienompaa periaatetta ole. Joku laatii lait ja pakottaa muut tottelemaan. Lakien oikeus lepää pelkästään sen varassa, että ne ovat olemassa, ja niiden laatija on valtuuttanut aseellisen joukon – eli lainvalvojat – pitämään huolta siitä, että lakeja noudatetaan. Ei ole olemassa mitään ”ylempää” tahoa, joka sanoisi, että lait ovat oikein tai väärin, tai että niiden säätäminen on oikein tai väärin. Ylintä tahoa edustavat Hussein al-Taee, Kike Elomaa, Ano Turtiainen, Suldaan Said Ahmed sekä sekä heidän kansanedustajakollegansa.

Koska periaate on se, että valta ja voima ratkaisee, tätä periaatetta rikkomatta voi kuka tahansa antaa määräyksiä ja valvoa että ihmiset tottelevat. Rikolliskopla voi perustaa oman rikollisen alamaailmansa ja alistaa ihmisiä mielin määrin. Se on tietenkin ”väärin” nykyistä järjestelmää edustavien Hussein al-Taeen, Kike Elomaan, Suldaan Said Ahmedin ja Ano Turtiaisen mielestä koska he haluavat olla ylimpiä säännöistä päättäjiä. Mutta se ei ole väärin järjestelmän olemassaolon takaavien periaatteiden valossa – koska nämä periaatteethan sallivat vallan ja voiman kaikille, jotka sen pystyvät käsiinsä saamaan.

Ei Suomen valtio tuomitse vieraan valtion johtoa, vaikka vieras valtio kaikkien demokraattisten mittareiden mukaan olisi häikäilemättömien rikollisten ja murhaajien käsissä – niin kuin jotkut diktatuurivaltiot ovat. Kansainvälisestä näkökulmasta katsoen näillä rikollisilla on oikeus valtaansa, koska he ovat sen käsiinsä saaneet. Sillä, miten he ovat sen käsiinsä saaneet, ja mitä periaatteita he noudattavat valtaa käyttäessään, ei ole paljonkaan merkitystä. Tämä osoittaa sen, että valtioiden välisessä ”avaruudessa” vallitsee aidoimmillaan ”se tekee, joka pystyy” -periaate, jota olen tässä selostanut.

Koska periaate on se, että valtaa käyttää se, joka siihen pystyy, terroristilla on siis aivan täysi ”oikeus” pamauttaa pomminsa missä tahansa ja siten vaikuttaa asioihin. Se, että Hussein al-Taee, Kike Elomaa, Suldaan Said Ahmed ja Ano Turtiainen tuomitsevat teon, on yhdentekevää. Saavathan he esittää mielipiteensä. He eivät kuitenkaan voi viedä asiaa mihinkään korkeampaa elimeen, koska he ovat korkein elin. Terroristi on nostanut itsensä samalle tasolle ja pommista päätellen ainakin jonkin aikaa on siellä pysynytkin. Hän on alkanut pelata isojen poikien peliä, jossa ei enää muiden mielipiteitä kuunnella.

Jos asiat halutaan järjestää toisella tavalla – sillä tavalla mitä minä kannatan – se edellyttää tietyistä perusasioista sopimista. Nykyisestä periaatteesta ”valta oikeuttaa itsensä” on luovuttava ja sovittava uudenlaisesta käytännöstä. Näin ei tietenkään tule tapahtumaan, mutta idealla voi leikitellä. Uuden periaatteen mukaan kenelläkään ei olisi valtaa! Kaikki ihmiset käyttäisivät valtaa vain itseään kohtaan eli päättäisivät omista asioistaan ja omasta elämästään. Jos jokin asia edellyttäisi yhteistyötä, siitä sovittaisiin erikseen. Se, että ihmiset päättävät omista asioistaan ei sulje pois vapaaehtoisia yhteisiä hankkeita. Osakeyhtiöt, yhdistykset ja muut vastaavat yhteenliittymät voisivat toimia niin kuin nykyisinkin.

Mikä sitten olisi rikos tässä kaavailemassani tasa-arvoon perustuvassa yhteiskunnassa? Rikos olisi perussäännön rikkominen eli vallan käyttäminen jotain toista henkilöä kohtaan. Monet nykyiset rikokset olisivat rikoksia myös uudessa yhteiskunnassa. Onhan esimerkiksi varastaminen tai pahoinpitely – henkirikoksista puhumattakaan – mitä ilmeisintä vallan käyttämistä muita ihmisiä kohtaan. Ajaminen humalassa ja siten muiden ihmisten hengen ja terveyden vaarantaminen olisi myös rikos, koska sekin on vallan käyttämistä. Se on muiden ihmisten alistamista vaaralle. Tietenkin aiheutetun vaaran pitäisi oikeasti konkretisoitua. Ajaminen aidatulla yksityispihalla itsekseen ei olisi muiden vaarantamista, vaikka kuljettaja olisi millaisissa ”aineissa” tahansa. 

Uhrittomia rikoksia ei voisi olla olemassa, koska uhriton rikos ei ole vallan käyttämistä ketään kohtaan. Tässä asiassa mielipiteeni libertaristien kanssa yhtyvät.  

Kielletyt mielipiteet

Hyvän aivopesun tunnusmerkki on se, että kohde ei huomaa sitä, vaan kiistää joutuneensa sen kohteeksi. Aivopesun voi todeta siitä, että erilaisen kulttuurillisen mieltenmuokkauksen kohteena elävät ihmiset ajattelevat asioista eri tavalla. Ihmisissä ei ole mitään erityistä geneettistä perimää, joka saisi heidät kannattamaan jotain tiettyä aatetta tai ajattelutapaa. Syy eroihin ajattelussa ja aatteiden omaksumisessa on ulkopuolella.

Pohjoiskorealaisissa ei ole geneettistä ominaisuutta, joka saisi heidät yhtenä miehenä palvomaan johtajiaan ja maansa kieroutunutta järjestelmää. Myöskään iranilaisissa ei ole geneettistä ominaisuutta, joka saisi heidät kannattamaan maansa islamilaista diktatuuria. Ajatukset Jughe-aatteesta ja shialaisesta islamista on istutettu ihmisiin Pohjois-Korean kansantasavallassa ja Iranin islamilaisessa tasavallassa.

Suomalaisetkin voivat omalla kohdallaan havaita mieltenmuokkauksen esiintymisen tarkastelemalla lähihistoriaansa. 1970-luvulla kansalaiset oli ehdollistettu palvomaan suurta johtajaansa Urho Kekkosta ja hänen idänpolitiikkaansa. Koulussa oli jopa erityinen päivä, jonka teema oli YYA-sopimus. Tätä kaikkea pidettiin itsestäänselvyytenä. YYA-sopimuksen arvostelua olisi pidetty lähes maanpetoksena.

Lainaus Wikipediasta:

"Vielä 1980-luvulla vallinnutta ilmapiiriä kuvasi, että kun suomenruotsalainen professori Dag Anckar eritteli vuonna 1982 eräässä kirjoituksessaan YYA-sopimuksen kielteisiä puolia, poliitikot katsoivat hänen syyllistyneen lähes maanpetokseen."

Ehdotus Natoon liittymisestä olisi ollut täysin mahdoton.

Suomen pelastukseksi koitui se, että Neuvostoliitto hajosi. Jos näin ei olisi tapahtunut, Suomen "suomettuminen" olisi jatkunut, ja idänsuhteiden vaalimisen varjolla maa olisi vajonnut yhä syvemmälle ahdasmielisyyteen.

Silloin, kun kaikkien poliittisten puolueiden politiikkaa on keskeisissä kysymyksissä sama, maassa vallitsee käytännössä yksipuoluejärjestelmä, vaikka siellä nimellisesti toimiikin erillisiä puolueita. Kun linjaeroja ei ole, puolueista tulee pelkkiä poliitikkojen henkilökohtaisen valtataistelun apuvälineitä.

Suomen nykyinen vallitseva doktriini on turvallisuus. Pienenkin teoreettisen parannuksen ihmisten henkilökohtaisessa turvallisuudessa katsotaan oikeuttavan heidän henkilökohtaisen vapautensa täydelliseen riistämiseen. Mikä tahansa kielto katsotaan oikeutetuksi, jos se edes teoriassa lisää kansalaisten turvallisuutta. Sillä, miten paljon kielto vähentää kansalaisten vapautta, ei ole merkitystä, koska turvallisuus katsotaan arvokkaammaksi kuin vapaus. Pahinta on se, että kyse ei ole aina edes todellisesta turvallisuudesta vaan sen tahon arviosta turvallisuudesta, jonka monopoliksi turvallisuuden arvioiminen on annettu. Turvallisuuskysymyksissä kansalla ei ole veto-oikeutta ja tuskin edes mielipideoikeutta. Turvallisuuskysymysten arvosteleminen on yhtä paheksuttua kuin oli idänpolitiikan arvosteleminen Kekkosen kaudella tai on islamin arvosteleminen islamilaisessa tasavallassa. Turvallisuudesta on tehty uskonto.

Turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä ei ratkaista demokraattisen menettelyn kautta, vaan niissä vallitsee diktatuuri. Ihmiset on opetettu ajattelemaan, että turvallisuusasiat ovat niin tärkeitä asioita, että niistä päättämisen pitää olla turvallisuusviranomaisten yksinoikeus. Turvallisuus vaarantuisi, jos kansa saisi päättää siitä vaaleissa. Eiväthän tavalliset äänestäjät ymmärrä näitä asioita. Tästä syystä myös siitä päättäminen, mitkä asiat yhteiskunnassa ovat turvallisuuskysymyksiä, on jätetty viranomaisten tehtäväksi. 

Pohjois-Savon maakunnassa alennettiin erään tieosuuden sallitut ajonopeudet sadasta kilometristä tunnissa kahdeksaankymmeneen kilometriin tunnissa. Tien varrella olevien kuntien päättäjät laativat yhteisen vetoomuksen alueelliselle tieviranomaiselle nopeusrajoituksen palauttamiseksi ennalleen. Perusteluksi he esittivät matka-aikojen pidentyminen uuden rajoituksen johdosta. Vain lyhyen aikaa virassaan toiminut tieviranomainen, joka tuskin edes tunsi paikallisia olosuhteita, jyrähti kirjoituspöytänsä takaa, että älkääs nyt pojat, täällä päätän minä. Näitä asioita ei ratkaista kunnallisdemokratiassa vaan minun toimistossani. 

Tieviskaali esitti sanomalehden toimittajalle muodollisia syitä nopeusrajoituksen tiukentumiseen. Hän väitti, että nopeusrajoitusta tiukennetaan, koska liikennemäärä ja vakavat onnettomuudet tieosuudella ovat lisääntyneet, ja koska tien varsille on rakennettu uusia liittymiä. Mikään näistä väitteitä ei pitänyt paikkaansa. Jokainen tietä pitkin ajanut näki, että mitään uusia liittymiä ei ollut rakennettu kymmeniin vuosiin. Liikennemääräkään ei ollut voinut lisääntyä, kun samaan aikaan kunnat tyhjenivät asukkaista ja ihmiset ikääntyivät. Vakavia liikenneonnettomuuksia ei myöskään ollut tapahtunut aikaisempaa enempää. Pari onnettomuutta tiedettiin tapahtuneen, mutta ne olivat tapahtuneet taajamissa, eikä maantien nopeusrajoituksella ollut mitään tekemistä niiden kanssa. 

Lehti julkaisi tieviranomaisen valheelliset perustelut sellaisenaan niitä mitenkään kommentoimatta. Diktatuurin olosuhteissa asioista onkin turha väitellä. Yksinvaltainen byrokraatti tekee mitä byrokraatti tekee, eikä demokratialla ole mitään tekemistä asian kanssa. Nopeusrajoituksista ei päätetä vaaleissa. 

Kansalaisille oikeutetusti kuuluva yksilönvapaus, jonka pitäisi olla keskeinen asia demokraattisessa yhteiskunnassa, on menettänyt arvonsa. Poliitikot luovuttavat sitä henkilökohtaista etua tavoitellakseen yhteiskunnan valtapoolin sille osapuolelle, mille kaikki vapaus vähitellen kertyy, kun kehitys etenee kohti diktatuuria. Tavallisilta kansalaisilta riistetty vapaus muuttuu toisen osapuolen eli päättäjien ja valvojien henkilökohtaiseksi vallaksi.

Vaalien jälkeen kaikki jatkuu ennallaan

Tarkkaa vaalitulosta ei koskaan voi tietää ennakolta - paitsi diktatuurimaissa - mutta yhdestä asiasta voi olla varma. Vaalien jälkeen kaikki jatkuu jotakuinkin ennallaan. Mihin tämä perustuu?

Luonnonvalinta on suosinut yksilöitä, jotka ovat menestyneet parhaiten kilpailussa ravinnosta ja arvostuksesta ja puolisoista. Koska voittajat lisääntyvät tehokkaammin kuin häviäjät, ”kilpailulliset” geenit ovat mieluummin vahvistuneet kuin heikentyneet vuosituhansien kuluessa. Käytännössä kilpailullisuus näkyy siten, että ihmisillä on luontainen taipumus verrata itseään muihin ja huolehtia siitä, että oma asema yhteisön sosiaalisessa hierarkiassa ei heikkene vaan paranee, jos mahdollista. 

Sosiaalisen aseman todellinen tai kuviteltu heikkeneminen aiheuttaa voimakkaita spontaaneja tunteita, jotka voivat ilmetä kateutena, mustasukkaisuutena, kostonhaluna tai entistä määrätietoisempana pyrkimyksenä menestyä, voittaa ja saada valtaa. 

Ihminen kokee olonsa epämukavaksi, jos hän häviää kilpailussa jollekin toiselle tai joutuu jonkun toisen alistamaksi. Hän yrittää tasapainottaa tilanteen tavalla tai toisella. Jos alistaminen on institutionaalista, eikä sille voi mitään, reagoiminen on erilaista. Koska epämukavaa asiantilaa ei voi muuttaa, muutetaan omaa suhtautumista niin, että asiantila ei enää tunnu epämukavalta. Siirrytään muualle, tai jos se ei ole mahdollista, yritetään sulkea asia pois mielestä. Tai tehdään täyskäännös ja hyväksytään tapahtunut ja aletaan kannattaa sitä. Siirrytään voittajien ja alistajien puolelle, jotta voidaan elää illuusiossa, että ei itse kuuluta alistettuihin. Tämä on tietysti itsepetosta, mutta se on niin tehokasta itsepetosta, ettei sitä mielletä sellaiseksi. Kuvitellaan, että aivan oikeasti ollaan sitä mieltä, että vallitseva asiantila on oikein. Tai ei sitä tarvitse edes kuvitella, koska itsesuggestio toimii automaatin tavoin ja syrjäyttää aikaisemman oikean todellisuuden. 

Edellä mainittu ilmiö näkyy valtiollisella tasolla siten, että alistamisen kohteeksi joutuvat kansalaiset hyväksyvät lyhyen alkushokin jälkeen kohtalonsa ja alkavat kannattaa omaa alistamistaan. Ulkoapäin katsottuna tässä ei näytä olevan mitään järkeä, mutta sisältä päin katsottuna se on loogista ja järkevää. Ihmiset uskovat järkkymättä, että he ovat aidosti sitä mieltä, mitä he ovat, ja että he ovat itse ajattelemalla päätyneet sille kannalle, millä he ovat. Ulkoapäin katsottuna heitä pidetään aivopestyinä, mutta he kiistävät tämän jyrkästi. 

Erilaiset totalitaristiset valtiot ovat hyviä esimerkkejä tällaisesta. Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa oli paljon tavallisia kansalaisia koskevia rajoituksia. Ei saanut omistaa maata tai mitään muutakaan merkittävää omaisuutta. Ei saanut matkustaa vapaasti ulkomaille. Ei saanut palkata toista ihmistä. Ei saanut harjoittaa yritystoimintaa. Ei saanut sanoa vapaasti mitä ajatteli varsinkaan valtiosta ja politiikasta. Kieltoja valvottiin tiukasti, ja rangaistukset ”rikoksista”, joita muissa maissa ei olisi katsottu rikoksiksi vaan normaaliksi elämäksi, olivat ankaria. Kaikesta tästä huolimatta Neuvostoliiton ja muiden sosialistimaiden asukkaat pääosin kannattivat maidensa poliittista järjestelmää. 

Onko demokratia eli kansanvalta ratkaisu diktatuurimaille tyypilliseen alistamisen ja alistumisen ongelmaan?

Se voi olla ratkaisu, mutta ei välttämättä täydellinen ratkaisu. Demokraattisissakaan maissa ”kansa” ei pääse suoraan vaikuttamaan omaan alistamiseensa. Kansalaiset saavat äänestää, ketkä poliitikot pääsevät säätämään lakeja. Kansalaisilla ei ole kuitenkaan mitään sanomista virkamiesten toimintaan ja siihen, millaisia sääntöjä virkamiehet määräävät heidän noudatettavakseen. Vaaleilla valituilla poliitikoillakaan ei ole valtaa tehdä päätöksiä virkamiesten ohi, vaan vaikuttamisen on tapahduttava hitaasti lainsäädännön ja poliittisten prosessien kautta. Virkamiehet luonnollisesti pyrkivät kaikin tavoin vaikuttamaan näihin prosesseihin ja ohjaamaan lainsäädäntöä mieleiseensä suuntaan. 

Viranomaiset säätävät kansalaisten noudatettavaksi yhä yksityiskohtaisempia sääntöjä, joille kansalaiset eivät voi mitään. Pakotteet ovat osa institutionaalista alistamista, johon kansalaiset psykologisten luonnonlakin määrittelemällä tavalla tottuvat, ja jota osa heistä alkaa kannattaa. 

Kun vaalit lähestyvät, näistä asioista ei puhuta. Puolueiden asettamat kansanedustajaehdokkaat eivät lupaa kansalaisille lisää vapauksia. He eivät lupaa vähentää kansalaisten alistamista. Sen sijaan puolueiden vaaliohjelmissa vedotaan häpeämättömästi kansalaisten perustarpeisiin kuten turvallisuuden tarpeeseen kertomatta yksityiskohtia siitä, mitä lupauksilla tarkoitetaan. 

Seuraavassa on muutamia esimerkkejä 2010-luvun vaaliohjelmista. Uudempia ei tältä kirjoittaessani ole käytettävissä, mutta ei idea ole miksikään muuttunut. 

Keskustan PDF-julkaisusta ”Keskustan tavoitteet kaudelle 2007-2011” löytyy 133 kertaa sana ”turva” ja 43 kertaa sana ”turvalli-” (suus, nen jne.). ”Vapaus” mainitaan vain yhden kerran! Sana ”vapaa” esiintyy kymmenen kertaa yhdyssanoissa ”vuorotteluvapaa”, ”vapaaehtoinen” ja ”vapaa-aika”.

SDP:n vuoden 2007 vaaliohjelmassa ”turva” mainitaan 54 kertaa ja ”turvalli-” (suus, nen jne.) 20 kertaa. Vapaus -sanaa ei mainita kertaakaan, ja ”vapaa” löytyy seitsemän kertaa mm. yhdyssanoista ”perhevapaa” ja ”vapaaehtoistyö”. 

Kokoomuksen vuoden 2007 vaaliohjelmassa ”turva” mainitaan 14 kertaa ja ”turvalli-” (suus, nen jne.) kuusi kertaa lähinnä ulkopoliittisessa yhteydessä (Suomen turvallisuus). ”Vapaus” esiintyy kerran sanassa ”verovapaus” ja ”vapaa” kahdeksan kertaa sanoissa ”hoitovapaa, isyysvapaa, vapaaehtoinen jne.

Turvallisuuden lisääminen tarkoittaa nyky-yhteiskunnassa vapauden vastakohtaa eli lisää kontrollia, lisää kuria, lisää valtaa viranomaisille ja lisää mielivaltaisia määräyksiä kansalaisille. 

Kiristyvien pakkojen ja kontrollin ja rangaistusten kohteena elävät kansalaiset oirehtivat henkisesti, mutta se ei ilmene vapauden vaatimisena, koska vapauden vaatiminen merkitsisi systeemin arvostelemista ja systeemiä vastaan asettumista. Koska ihminen on sosiaalinen olento, hän ei nouse yhteisönsä arvoja vastaan, vaikka arvot olisivat pienen vallanhimoisen virkamiesklikin aikaansaannosta. Kannattaahan kansalaisten enemmistö näitä arvoja edellä kuvatusta psykologisesta sopeutumisprosessista johtuen. Prosessia vauhdittaa median harjoittama aivopesua muistuttava mielipiteiden muokkaaminen, mikä johtuu median ja valtaa käyttävän virkamiehistön eräänlaisesta symbioosista. 

Alistettujen kansalaisten oirehtiminen ilmenee sijaisoirehtimisena, mikä näkyy mm. turvallisuuden kaipaamisena eli käytännössä haluamisena lisää sitä, mistä kärsitään, ja mistä ongelmat johtuvat. Äänestäjä on kun alkoholisti, joka kärsii alkoholin haitoista ja ottaa lisää alkoholia vapautuakseen kärsimisestä. 

Entinen naispuolinen koulukaverini kirjoitti Facebook -kommenttina seuraavaa: 

”juuri sen tähden, kun mikään ei ole enää sallittua - tai kaikki on kiellettyä - kannattaa nauttia tästä hetkestä ja negatiivisuus unohtaa” 😢

Jatkokommenttina hän esitti seuraavaa: 

”Kaikki kielletään pikkuhiljaa”

Joku kirjoitti väliin: ” Kiitos siitä päättäjille”

Johon edellä mainittu henkilö vastasi: 

” Niin juuri, mitähän päättäjät oikeesti ajattelee tehdessään päätöksiä????? Saammekohan kohta enää hengittää ilman lupaa ?”

Johon vastattiin: ”Ei sekin pitää kohta verottaa..”

Em. henkilön loppukommentti: ”Älä hullua yllytä”

Edellä oleva keskustelua kuvastaa jossakin määrin kansalaisten tuntoja, mutta nämä ovat tavanomaisia ”alistumiskipuja”. Seuraavissa vaaleissa kansalaiset äänestävät taas puolueita, jotka lupaavat lisää turvallisuutta, mikä merkitsee yhteiskunnan kehittymistä yhä pidemmälle totalitarismin suuntaan. 

Turvallisuus ei itsessään ole paha asia. Pahaa on se, että turvallisuutta käytetään keppihevosena kansalaisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden vähentämiseen ja turvallisuusdiktatuurin luomiseen. 

Miksi valtiot ovat vaarassa kehittyä diktatuureiksi?

Valtioiden olemassaolo perustuu kahteen ihmislajille tyypilliseen ominaisuuteen, jotka kumpikin ovat evoluutioprosessin tulosta.

Ensimmäinen ominaisuus on ihmisen perimään taltioitunut vietti, joka saa hänet pitämään puoliaan yhteisön muita jäseniä vastaan. Tällainen vietti voidaan todeta paitsi ihmisillä, myös kaikilla yhteisöissä elävillä eläinlajeilla. Sen syntymekanismi on yksinkertainen ja helposti ymmärrettävissä. Ne yksilöt, jotka ovat pitäneet parhaiten puolensa kilpailussa ravinnosta ja puolisoista, ovat lisääntyneet tehokkaimmin ja välittäneet siten geenejään eteenpäin. Olemme kaikki heidän jälkeläisiään, siksi meihin on syväkoodattu piirre, joka saa meidät kilpailemaan lajitovereitamme vastaan. Saamme nautintoa voittamisesta ja menestymisestä. Kärsimme tappioista ja epäonnistumisista.

Edellä mainittu vietti ilmenee siten, että haluamme vähintäänkin ylläpitää, mutta mielellään myös parantaa sijoitustamme yhteisömme sosiaalisessa hierarkiassa. Teemme työtä saavuttaaksemme vaurautta ja kuuluisuutta ja menestystä, jonka avulla asemamme määritellään. Jos joku muu aiheuttaa omalla toiminnallaan suhteellisen asemamme heikkenemisen, meissä käynnistyy välittömästi voimakas fyysinen torjuntareaktio, joka voi ilmetä suuttumuksena, kateutena tai mustasukkaisuutena riippuen siitä, millä elämän alueelle olemme menetyksen kokeneet. Jos joku varastaa omaisuuttamme tai loukkaa fyysistä koskemattomuuttamme, suutumme. Jos joku syrjäyttää meidät kilpailussa menestymällä paremmin, koemme kateutta. Jos joku vie meitä tyttö- tai poikaystävän tai ihastuksen kohteen tai puolison, koemme mustasukkaisuutta.

Kaikissa tapauksissa on kyse samasta asiasta eli reagoimisesta siihen, että asemamme yhteisössä on vaarassa. Menetettyämme omaisuuttamme emme enää ole yhtä arvokkaita kuin ennen, koska kyky hankkia omaisuutta on yksi arvostuksen mittareita. Jos joku pahoinpitelee meidät, menetämme silloinkin arvostustamme muiden silmissä, koska kyky puolustautua on yksi arvostuksen mittareista. Jos joku vikittelee meiltä puolison tai tyttö/poikakaverin, koemme mustasukkaisuutta, koska kyky voittaa ”kilpakosija” taistelussa puolisoista on yksi tekijä, joilla arvostustamme mitataan.

Toinen ihmislajille tyypillinen ominaisuus on tavallaan ensimmäisen vastapuoli. Sen tavoitteena ei ole yksilön menestyminen toisia samaan yhteisöön kuuluvia vastaan vaan yhteisön menestyminen kokonaisuudessaan kilpailussa ankaraa luontoa ja muita yhteisöjä vastaan.

Koska ihminen – yhteisöeläinten tavoin – on riippuvainen yhteisön olemassaolosta menestyäkseen ja jatkaakseen sukuaan, häneen on kehittynyt vietti, joka pyrkii suojelemaan yhteisöä ja siihen kuuluvia lajitovereita. ”Kaveria” autetaan hädässä. Tähän viettiin kuuluu oleellisesti tietynlainen solidaarisuus yhteisön periaatteita ja johtajia kohtaan. Vietti ilmenee käytännössä sitten, että ”venettä ei ole haluta keikuttaa”. Yksittäinen ryhmän jäsen on alistunut ryhmäkuriin ja ryhmän sääntöihin.

Ensimmäinen ihmisen perinnöllisistä vieteistä saa hänet kilpailemaan läheisiä lajitovereita vastaan asemasta ryhmän hierarkiassa, kun taas toinen vierteistä saa hänet huolehtimaan läheisistä lajitovereista ja ryhmän yleisestä edusta. Myös tämän toisen vietin kehittyminen evoluution pitkässä prosessissa on helppo ymmärtää. Yhteisöt, joissa on pelkästään kilpailtu ja tapeltu toinen toisiaan vastaan, mutta ei ole huolehdittu itse yhteisön menestymisestä, ovat tuhoutuneet. Ei ole ollut riittävästi yhteishenkeä, jota olisi vaadittu taisteltaessa luonnonvoimia ja hyökkääviä vihollisia vastaan.

Kaksi edellä mainittua viettiä ovat tukeneet toisiaan ja hillinneet toisiaan. Luonnonvalinta on karsinut pois ääritapaukset, menivätpä ne kumpaan suuntaan tahansa. Jos kilpailullisuutta on ollut liikaa, yhteisö on tuhoutunut jäsentensä keskinäiseen riitelyyn. Sisäisesti liian solidaarinen yhteisö puolestaan on näivettynyt kehityksen ja edistyksen puutteeseen.

Mitä johtopäätöksiä edellä esitetyn perusteella voidaan tehdä nykypäivää ajatellen?

Yksi johtopäätös on se, että tietyt aatteet kuten anarkismi ja kommunismi ovat pysyvinä järjestelminä mahdottomia. Ihmisten luontainen kilpailullisuus johtaa väistämättä resurssien kerääntymiseen muutamille kyvykkäimmille, ja heidän keskinäinen kilpailunsa johtaa valtataisteluun, jonka tuloksena ei voi olla juuri muu kuin jonkinlainen valtio, sanottiinpa sitä miksi tahansa.

Anarkismi on utopiaa aivan samalla tavalla kuin kommunismikin. Utopiaksi nämä aatteet tekee se, että niissä oletetaan ihmisen olevan luonnoltaan jotakin mitä hän ei ole. Kommunismissa oletetaan, että kunhan kapitalismi on kumottu, ihmiset elävät sen jälkeen kommunistisessa paratiisissa tasa-arvoisina keskenään. Kuvitellaan, että proletariaatin diktatuuria tarvitaan vain siirtymävaiheessa, kun kapitalismia hävitetään. Todellisuudessa sitä tarvitaan aina. Eivät ihmiset nimittäin suostu ilman pakkoa elämään kommunistisessa kurjuuden tasa-arvossa. Jos kuri löystyy, ennen pitkää joillakin alkaa mennä paremmin kuin muilla, eikä tasa-arvosta ole enää mitään jäljellä. Ja sitä paitsi tasa-arvo taloudessa vaatii epätasa-arvoa politiikassa. Valtion on oltava luonteeltaan väkivaltaan nojaava diktatuuri.

Myös sellainen johtopäätös voidaan tehdä, että valtioilla on tendenssi kehittyä kohti yhä syvempää harvainvaltaa demokratian kulissien säilyessä silti pystyssä. Koska vallasta käydään jatkuvaa kilpailua, se kasaantuu yhä harvempien käsiin niin kuin mitkä tahansa resurssit, joita on rajallinen määrä, ja joista käydään kilpailua. 

Miksi kansa hyväksyy tämän? Demokraattisissa järjestelmissähän kansa voi vaikuttaa vaaleissa, jos haluaa. Miksi vain katsotaan, eikä tehdä mitään? Hyväksyminen johtuu toisesta edellä mainitusta vietistä eli ihmisten geeneihin syväkoodatusta vietistä alistua ryhmäkuriin ja ryhmän sääntöihin. Alistuminen luo osittain valheellisen turvallisuuden tunteen.

Ihmiset eivät ”keikuta venettä”, vaikka näkisivätkin, että kehitys on menossa huonoon suuntaan. Esimerkit historiasta ja nykymaailmasta osoittavat, että kansalaiset eivät koskaan nouse laajassa mitassa spontaanisti järjestelmän perusperiaatteita vastaan. Muutama nousee, mutta heidät ”hoidellaan”. Hyvä esimerkki on nykypäivän Venäjä. Vaikka presidentti Putin veisi maataan yhä pidemmälle harvainvallan ja diktatuurin suuntaan, kansan syvät rivit eivät lähtisi kaduille ja sanoisi, että nyt riittää. Jonkin verran mielenosoituksia voisi olla ja on ollut, mutta ne saadaan estetyksi pidättämällä rettelöitsijöiden johtajat. Jos tilanne menisi oikein tiukaksi, hallinto voisi antaa näennäisesti periksi joissakin asioissa kansalaisia rauhoitellakseen, mutta myöhemmin päätökset kaikessa hiljaisuudessa peruttaisiin ja mentäisiin sitäkin määrätietoisemmin kohti totalitarismia. Näin diktatuurivaltiot toimivat. Jokaista komennon löysäämistä seuraa entistä ankarampi kiristys. 

Vapaus on diktaattoreille myrkkyä. Jos sitä annetaan alamaisille vähän, he pääsevät sen makuun ja vaativat pian lisää. Niinpä heille ei kannata antaa sitä vähääkään.