Kielletyt mielipiteet

Hyvän aivopesun tunnusmerkki on se, että kohde ei huomaa sitä, vaan kiistää joutuneensa sen kohteeksi. Aivopesun voi todeta siitä, että erilaisen kulttuurillisen mieltenmuokkauksen kohteena elävät ihmiset ajattelevat asioista eri tavalla. Ihmisissä ei ole mitään erityistä geneettistä perimää, joka saisi heidät kannattamaan jotain tiettyä aatetta tai ajattelutapaa. Syy eroihin ajattelussa ja aatteiden omaksumisessa on ulkopuolella.

Pohjoiskorealaisissa ei ole geneettistä ominaisuutta, joka saisi heidät yhtenä miehenä palvomaan johtajiaan ja maansa kieroutunutta järjestelmää. Myöskään iranilaisissa ei ole geneettistä ominaisuutta, joka saisi heidät kannattamaan maansa islamilaista diktatuuria. Ajatukset Jughe-aatteesta ja shialaisesta islamista on istutettu ihmisiin Pohjois-Korean kansantasavallassa ja Iranin islamilaisessa tasavallassa.

Suomalaisetkin voivat omalla kohdallaan havaita mieltenmuokkauksen esiintymisen tarkastelemalla lähihistoriaansa. 1970-luvulla kansalaiset oli ehdollistettu palvomaan suurta johtajaansa Urho Kekkosta ja hänen idänpolitiikkaansa. Koulussa oli jopa erityinen päivä, jonka teema oli YYA-sopimus. Tätä kaikkea pidettiin itsestäänselvyytenä. YYA-sopimuksen arvostelua olisi pidetty lähes maanpetoksena.

Lainaus Wikipediasta:

"Vielä 1980-luvulla vallinnutta ilmapiiriä kuvasi, että kun suomenruotsalainen professori Dag Anckar eritteli vuonna 1982 eräässä kirjoituksessaan YYA-sopimuksen kielteisiä puolia, poliitikot katsoivat hänen syyllistyneen lähes maanpetokseen."

Ehdotus Natoon liittymisestä olisi ollut täysin mahdoton.

Suomen pelastukseksi koitui se, että Neuvostoliitto hajosi. Jos näin ei olisi tapahtunut, Suomen "suomettuminen" olisi jatkunut, ja idänsuhteiden vaalimisen varjolla maa olisi vajonnut yhä syvemmälle ahdasmielisyyteen.

Silloin, kun kaikkien poliittisten puolueiden politiikkaa on keskeisissä kysymyksissä sama, maassa vallitsee käytännössä yksipuoluejärjestelmä, vaikka siellä nimellisesti toimiikin erillisiä puolueita. Kun linjaeroja ei ole, puolueista tulee pelkkiä poliitikkojen henkilökohtaisen valtataistelun apuvälineitä.

Suomen nykyinen vallitseva doktriini on turvallisuus. Pienenkin teoreettisen parannuksen ihmisten henkilökohtaisessa turvallisuudessa katsotaan oikeuttavan heidän henkilökohtaisen vapautensa täydelliseen riistämiseen. Mikä tahansa kielto katsotaan oikeutetuksi, jos se edes teoriassa lisää kansalaisten turvallisuutta. Sillä, miten paljon kielto vähentää kansalaisten vapautta, ei ole merkitystä, koska turvallisuus katsotaan arvokkaammaksi kuin vapaus. Pahinta on se, että kyse ei ole aina edes todellisesta turvallisuudesta vaan sen tahon arviosta turvallisuudesta, jonka monopoliksi turvallisuuden arvioiminen on annettu. Turvallisuuskysymyksissä kansalla ei ole veto-oikeutta ja tuskin edes mielipideoikeutta. Turvallisuuskysymysten arvosteleminen on yhtä paheksuttua kuin oli idänpolitiikan arvosteleminen Kekkosen kaudella tai on islamin arvosteleminen islamilaisessa tasavallassa. Turvallisuudesta on tehty uskonto.

Turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä ei ratkaista demokraattisen menettelyn kautta, vaan niissä vallitsee diktatuuri. Ihmiset on opetettu ajattelemaan, että turvallisuusasiat ovat niin tärkeitä asioita, että niistä päättämisen pitää olla turvallisuusviranomaisten yksinoikeus. Turvallisuus vaarantuisi, jos kansa saisi päättää siitä vaaleissa. Eiväthän tavalliset äänestäjät ymmärrä näitä asioita. Tästä syystä myös siitä päättäminen, mitkä asiat yhteiskunnassa ovat turvallisuuskysymyksiä, on jätetty viranomaisten tehtäväksi. 

Pohjois-Savon maakunnassa alennettiin erään tieosuuden sallitut ajonopeudet sadasta kilometristä tunnissa kahdeksaankymmeneen kilometriin tunnissa. Tien varrella olevien kuntien päättäjät laativat yhteisen vetoomuksen alueelliselle tieviranomaiselle nopeusrajoituksen palauttamiseksi ennalleen. Perusteluksi he esittivät matka-aikojen pidentyminen uuden rajoituksen johdosta. Vain lyhyen aikaa virassaan toiminut tieviranomainen, joka tuskin edes tunsi paikallisia olosuhteita, jyrähti kirjoituspöytänsä takaa, että älkääs nyt pojat, täällä päätän minä. Näitä asioita ei ratkaista kunnallisdemokratiassa vaan minun toimistossani. 

Tieviskaali esitti sanomalehden toimittajalle muodollisia syitä nopeusrajoituksen tiukentumiseen. Hän väitti, että nopeusrajoitusta tiukennetaan, koska liikennemäärä ja vakavat onnettomuudet tieosuudella ovat lisääntyneet, ja koska tien varsille on rakennettu uusia liittymiä. Mikään näistä väitteitä ei pitänyt paikkaansa. Jokainen tietä pitkin ajanut näki, että mitään uusia liittymiä ei ollut rakennettu kymmeniin vuosiin. Liikennemääräkään ei ollut voinut lisääntyä, kun samaan aikaan kunnat tyhjenivät asukkaista ja ihmiset ikääntyivät. Vakavia liikenneonnettomuuksia ei myöskään ollut tapahtunut aikaisempaa enempää. Pari onnettomuutta tiedettiin tapahtuneen, mutta ne olivat tapahtuneet taajamissa, eikä maantien nopeusrajoituksella ollut mitään tekemistä niiden kanssa. 

Lehti julkaisi tieviranomaisen valheelliset perustelut sellaisenaan niitä mitenkään kommentoimatta. Diktatuurin olosuhteissa asioista onkin turha väitellä. Yksinvaltainen byrokraatti tekee mitä byrokraatti tekee, eikä demokratialla ole mitään tekemistä asian kanssa. Nopeusrajoituksista ei päätetä vaaleissa. 

Kansalaisille oikeutetusti kuuluva yksilönvapaus, jonka pitäisi olla keskeinen asia demokraattisessa yhteiskunnassa, on menettänyt arvonsa. Poliitikot luovuttavat sitä henkilökohtaista etua tavoitellakseen yhteiskunnan valtapoolin sille osapuolelle, mille kaikki vapaus vähitellen kertyy, kun kehitys etenee kohti diktatuuria. Tavallisilta kansalaisilta riistetty vapaus muuttuu toisen osapuolen eli päättäjien ja valvojien henkilökohtaiseksi vallaksi.