Epävapaa demokratia

Helsingin Sanomissa oli joitakin vuosia sitten kirjoitus avioliittolain muutoksesta ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten oikeudesta periä isänsä. Lehdessä haastateltiin muutamia oikeustieteilijöitä, jotka arvostelivat uutta lakia. Seuraavassa on ote artikkelista: 

Perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi sukupuolen, iän tai alkuperän perusteella. Sama syrjintäkielto toistetaan lukuisissa ihmisoikeussopimuksissa, joihin Suomi on liittynyt.

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Entä sitten? Ovathan kuolemaantuomittu ja pyövelikin yhdenvertaisia lain edessä. Toisen heistä laki on määrännyt kuolemaan, ja toiselle laki on antanut oikeuden toimia kuoleman toimeenpanijana. 

Jos yhdenvertaisuutta oikeasti tavoitellaan, eikö itse lakien pitäisi olla sellaisia, että ne eivät tee ihmisistä eriarvoisia. 

Ovatko ihmiset yhdenvertaisia. Periaatteessa kyllä, mutta on yksi koko ajan merkittävämmäksi tuleva elämänalue, jossa yhdenvertaisuus ei toteudu, eikä sen toteutumista edes vaadita. 

Samanarvoisuus – jos sellaisen kuvitellaan olevan olemassa – katoaa siinä silmänräpäyksessä, kun joku sanoo taikasanan ”turvallisuus”. Onhan turvallisuus tärkein asia maailmassa. Ensin on turvallisuus, sitten vasta yhdenvertaisuushöpinät. Määritteleehän vanha kunnon Maslowkin turvallisuuden yhdeksi keskeisistä tarpeista ennen kevyempiä ja vähemmän tärkeitä tarpeita, joihin yhdenvertaisuus ja muut sen kaltaiset kuuluvat. Jos turvallisuus vaarantuu, ihminen voi kuolla. Jos yhdenvertaisuus vaarantuu – kuka siitä on kiinnostunut. 

Koska turvallisuus on määritelty yhdeksi tärkeimmistä tarpeista, sitä ei voida antaa yksityisten ihmisten tai edes poliitikkojen päätettäväksi. Turvallisuudesta päättäminen on asiantuntijoiden ja korkeiden virkamiesten ja lainvalvojien yksinoikeus. Ja heillä on myös yksinoikeus päättää, mitkä asiat ovat turvallisuusasioita. Nämä turvallisuutta koskevat yksinoikeudet merkitsevät sitä, että näennäisesti demokraattisen järjestelmän sisällä on diktatuuri, jonka ei tarvitse kuunnella kansalaisten mielipiteitä. Tiedotusvälineet toimivat diktatuurin propagandakanavina. Turvallisuuteen liittyviä asioita ei kyseenalaisteta. Media toistaa ne sanasta sanaan niin kuin turvallisuusviranomaiset ne sanelevat. 

Poliitikot eivät näistä asioista kovin paljon ja kovin yksityiskohtaisesti keskustele. Kansalaiset eivät näistä asioista välitä. Vaalikampanjoissa ei näistä asioista puhuta muuten kuin epämääräisellä yleisellä tasolla siten, että puolueet lupaavat ihmisille lisää turvallisuutta. He eivät lupaa sitä siksi, että kansallisten turvallisuus olisi uhattuna. He lupaavat sitä siksi, että turvallisuus on yksi perustarpeista, ja siitä puhuminen saa aikaan hyvän olon tunteen ja sen kokemisen, että kansalaisista huolehditaan. 

Kansalaisten keskuudessa lietsotaan pelkoa kertomalla kuvitteellisista uhkista ja valehtelemalla, että niistä ei nykymenolla riittävästi huolehdita. Kansalaisille sanotaan, että seuraavissa vaaleissa voit saada aikaan muutoksen, kun äänestät meitä. 

Intialais-amerikkalainen toimittaja-kolumnisti Fareed Rafiq Zakaria kirjoitti vuonna 1997 paljon huomiota saaneen artikkelin ”The Rise of Illiberal Democracy”, jossa hän esitti huolestuneisuutensa siitä, että epävapaat demokratiat lisääntyvät ja voivat hyvin eri puolilla maailmaa. Hän muistutti, että demokratia ei automaattisesti takaa vapautta, vaan demokratiaa voidaan päinvastoin käyttää vapauksien poistamiseen. Hän tiivisti liberalismin ajatuksen seuraavasti: 

”In almost all of its variants, constitutional liberalism argues that human beings have certain natural (or "inalienable") rights and that governments must accept a basic law, limiting its own powers, that secures them.”

Liberalismissa on kyse kansalaisten perustavaa laatua olevista oikeuksista, joita demokraattisten valtioiden tulisi suojella ja edistää – eikä mitätöidä, kuten laajasti on tapahtumassa. Erityisesti Fareed Zakarian pitkän kirjoituksen viimeisiä virkkeitä on lainattu paljon, koska niissä tiivistyy hyvin se, mistä hänen mielestään on kyse. 

”Eighty years ago, Woodrow Wilson took America into the twentieth century with a challenge, to make the world safe for democracy. As we approach the next century, our task is to make democracy safe for the world.”