Juridiikka ja moraali

Juridisessa ajattelussa, johon lainsäädäntö perustuu, rikoksella tarkoitetaan lain rikkomista eli toimimista lain kieltämällä tavalla tai toimimattomuutta lain määräämällä tavalla. Laki puolestaan on määräyskokoelma, jolla mm. säädetään valtasuhteista. Laki on olemassa, jotta olemassa olevat valtasuhteet säilyisivät, ja jotta mahdolliset muutokset niissä tapahtuisivat hallitusti - mieluummin vaalien kuin vallankaappauksen kautta.

Moraalisessa ajattelussa arvio tehdään jonkin universaalin moraaliperiaatteen mukaan, johon tekojen hyvyyttä ja pahuutta verrataan.

Yksi tunnetuimmista universaaleista moraaliperiaatteista on ns. kultainen sääntö, joka esiintyy hieman erilaisina versioina eri uskonnoissa ja filosofioissa. Tämä sääntö on pohjana myös valistuksen aina kirjoitetussa Yhdysvaltain perustamisasiakirjassa sekä sen esimerkin perusteella laaditussa Ranskan ihmisoikeuksien julistuksessa sekä monissa arvostettujen filosofien teksteissä. Perusajatus on tasa-arvo eli tilanne, jossa jokaisella on yhtäläinen oikeus tehdä, mitä hän haluaa, kunhan teot eivät vahingoita muita. Tämän säännön allekirjoittavat myös eräät nykyisin toimivat poliittiset liikkeet kuten libertarismi.

Jos rikos määritellään universaalin tasa-arvon periaatteen mukaan, aivan erilaiset teot ovat rikoksia tai eivät ole rikoksia, kuin jos teot määriteltäisiin nykyisen eriarvoisuuden ylläpitämiseksi voimassa olevan lainsäädännön perusteella. 

Jos tavallinen ihminen tekee jonkin lainvastaisen teon, joka ei vahingoita muita, hän syyllistyy juridisessa mielessä rikokseen. Moraalisessa mielessä – kun määrittely tapahtuu tasa-arvon pohjalta – hän ei syyllisty rikokseen vaan pelkästään käyttää oikeutettua yksilönvapauttaan. 

Nykyinen poliittinen järjestelmä perustuu mielivaltaan. Ajatellaan, että lain oikeutukseksi riittää se, että joku on jollakin keinolla päässyt esittämään eduskunnassa mielipiteensä ja saanut poliittisten lehmänkauppojen avulla sille kannattajia. Joksikin keinoksi hyväksytään nykyisessä yhteiskunnassa se, että eduskuntaan pääsy on tapahtunut vaalien avulla.

On siis olevinaan kansan tahto, mitä eduskunnassa päätetään. Entä sitten vaikka olisikin? Eikä se sitä paitsi ole kansan tahto vaan parhaassakin tapauksessa vain äänestäjien – ei siis koko kansan – enemmistön tahto. Eikä se ole usein edes sitä.

Jos enemmistöaseman katsotaan oikeuttavan tyrannian harjoittamisen toista mieltä olevia kohtaan, eikö silloin koulun pihallakin voitaisiin hakata yksittäinen oppilas enemmistön kollektiivisella päätöksellä, joksi katsottaisiin myös vaikeneminen. Demokratia näyttäisi hakkaamisen muodossa toimivuutensa, joten pulinat pois.

Enemmistö ihmisistä on propagandististen iskulauseiden avulla aivopestyä ja manipuloitua massaa, joka uskoo, mitä sen halutaan uskovan. Media aivopesee ihmisiä sensuroimalla tietoja, jotka voisivat vaikuttaa kansalaisten mielipiteisiin ei-toivotulla tavalla ja korostamalla tietoja, joiden se haluaa vaikuttavan kansalaisten mielipiteisiin toivotulla tavalla.

Kun kansalaiset saavat puolueellista ja sensuroitua tietoa, he muodostavat mielipiteensä tämän tiedon pohjalta, ja äänestävät vaaleissa ehdokkaita, joiden ajatukset vastaavat heidän manipuloituja mielipiteitään.

Olisi hyväuskoista kuvitella, että mieltenmuokkausta tapahtuisi vain joissakin asioissa. Sitä tapahtuu kaikessa mahdollisessa. Ihmisten mielipiteet ja ajattelu laajemminkin ovat suurelta osin ulkoapäin istutettuja. Ja tämän ulkoapäin istuttamisen keskeisiä periaatteita on järjestelmän oikeutuksen hyväksymisen takominen ihmisten päähän. Se on propagandaa harjoittavan median päätehtävä. Media on taloudellisesti sekä muullakin tavoilla sidoksissa järjestelmään, joten se ei voisi toimia muulla tavoin. Näkyvin esimerkki ja todiste tällaisesta mieltenmuokkauksesta on se, että enemmistö ihmisistä kaikissa maissa kannattaa oman maansa järjestelmää ja perusarvoja. Väkivalloin keinotekoisesti kahteen osaan jaetut maat osoittavat tämän kaikkein selvimmin. Vaikka ihmiset ovat lähtökohtaisesti samanlaisia ja jakavat yhteisen historian, raja-aidan eri puolilla he kannattavat aivan erilaisia arvoja ja politiikkaa. Kaksi Korean valtiota ovat tämän hetken tunnetuimmat esimerkit. 

On olemassa kasvava määrä lakeja, jotka antavat viranomaisille oikeuden puuttua kansalaisen yksityiselämään muodollisesti kansalaisen oman edun nimissä ilman, että todellisuudessa olisi kyse kansalaisen omasta edusta. Tällaisen hyväksyvää ajattelutapaa kutsutaan paternalismiksi.

Jos lähtökohtana pidetään sitä, että ”puolueella” tai millä tahansa vallan kahvaan päässeellä ryhmällä on täysi oikeus päättää pakkokeinoista ketä tahansa kohtaan, olipa hän asioista mitä mieltä tahansa, tällöin hyväksytään pakkovalta. Asia ei muutu muuksi, vaikka ”puolue” perustelisi pakkokeinot jollakin keksimällään selityksellä, olipa selitys pätevä tai – niin kuin usein on asian laita – vain huonosti verhottu tekosyy pakkovallan käyttämiseen sen itsensä takia pelkästään väkivaltaviromaisten brutaaliksi viihteeksi.

Tällä hetkellä tilanne on edellä kuvattu. Ja koska se on sellainen, ja se sellaiseksi hyväksytään, mikä tahansa pakkovalta on yhtäläisen oikeutettua – myös sellainen pakkovalta, jonka panee toimeen jokin kolmas osapuoli kuten terroristijärjestö tai hyökkäyssodan aloittava miehittäjävaltio. Teon oikeutuksen määrää ainoastaan valta ja voima eli se, pystyykö tekijä teon tekemään.

En tietenkään kannata tuollaista väkivaltaan ja pakkoon perustuvaa mallia. Kuvasin vain, millainen on nykyinen tilanne.