Mietteitä vapaudesta ja vallasta

(Tämä teksti on kirjoitettu alun perin 1990-luvulla, ja sitä on tähän blogiin liitettäessä hieman muokattu.)

NYKYAIKA

Tunnettu viestintäprofessori Osmo A. Wiio kirjoitti 24.2.1985 sanomalehti Uuden Suomen kolumnissaan:

"Sosiaaliseen suhteeseen perustuva valta kuuluu olennaisena osana kaikkien laumaeläinten ominaisuuksiin. Kaikki lähisukulaisemme elävät tarkasti vallan jakoon perustuvissa yhteisöissä. Kaikissa ihmisyhteisöissä kaikkina aikoina on niin ikään ollut vallanjakoa."

Oliko Wiio oikeassa?

On totta, että useimmissa eläinlaumoissa vallitsee vahvimman laki, jossa voimakkain yksilö saa nauttia etuoikeutetusta asemastaan. Se pääsee ensiksi saaliinjaolle (tästäkin on poikkeuksia, kuten edellä todettiin), sillä on parhaat mahdollisuudet puolisonvalinnassa jne. Mutta se ei jaa käskyjä alamaisilleen, jotka edelleen jakaisivat niitä omille alamaisilleen - kuten valtahierarkiassa tapahtuu.

Korkeampien eläinlajien keskuudessa ei yleensäkään ole alamaisia. On vain vahvempia yksilöitä ja heikompia yksilöitä. Asetelmaa voisi verrata ihmisten taloudelliseen järjestelmään rikkaineen ja köyhineen. Tai sitä voitaisiin verrata koululuokkaan, jossa muutama häirikkö terrorisoi "vahvimman lain" suomalla oikeudella heikompia tovereitaan. Tämänkaltaisista spontaaneista asetelmista on pitkä matka Wiion kuvailemaan elämään "tarkasti vallan jakoon perustuvissa yhteisöissä". Wiion lausahdus lieneekin vain tyypillinen yritys etsiä tieteen keinoin oikeutusta nykyiselle eriarvoisuuteen perustuvalle yhteiskuntajärjestelmällemme.

Väkivaltaiseen alistamiseen nojaavan valtahierarkian luonnollisuutta pidetään yleensä niin itsestään selvänä asiana, että esimerkiksi useimmissa alaa käsittelevissä kirjoissa se kuitataan pienellä maininnalla. Valtio-opin klassikkoihin kuuluva Maurice Duvergerin kirja "Poliittiset Järjestelmät" esimerkiksi alkaa (hieman lyhentäen) seuraavasti: "Jokaisessa sosiaalisessa ryhmässä - pienessä tai suuressa, alkukantaisessa tai korkeatasoisessa, tilapäisessä tai pysyvässä - syntyy perustava ero 'hallitsevien’ ja ’hallittujen' välillä. Aina havaitaan ihmisiä, jotka käskevät, ja toisia, jotka tottelevat. Aina on havaittavissa erilaistumista, ja aina on olemassa järjestettyä valtaa"

Duverger lisää, että Durkheimin koulukunnan sosiologit ovat tosin väittäneet, että ihmiskunnan kehityksen aamunkoitossa ei ollut tätä eroa hallitsevien ja hallittujen välillä. Hän pitää hypoteesia houkuttelevana, mutta toteaa, että me emme tiedä vastaako se todellisuutta.

Kuka sitten tietää? Onko poliittista valtaa ollut yhtä kauan kuin ihmisiäkin?

 

MENNYT AIKA   

Mitä ilmeisimmin ihminen eli ensimmäiset sadat tuhannet vuotensa eläinlaumojen kaltaisissa löysissä yhteisöissä, joissa oli vahvempia ja heikompia, etuoikeutettuja ja vähemmän etuoikeutettuja, vaikutusvaltaisia ja vähemmän vaikutusvaltaisia yksilöitä, mutta joissa ei kuitenkaan ollut erityisen tiukkaa valtahierarkiaa. Elämä sujui pääasiassa vapaaehtoisen yhteistyön merkeissä, ja jollei se sujunut, sopeutumaton voi lähteä etsimään uutta ryhmää tai kokeilla elämistä omin avuin. Tällainen oli käytäntö myös viimeisissä metsästys-keräilyelinkeinoa harjoittaneissa yhteisöissä, joita löytöretkeilijät ja tiedemiehet pääsivät havainnoimaan. Ja näin toimii myös simpanssien "yhteiskunta".

Ratkaisevia muutoksia ihmisten keskinäisissä suhteissa alkoi tapahtua siinä vaiheessa, runsaat kymmenen tuhatta vuotta sitten, kun ihmiset asettuivat pysyvästi paikoilleen harjoittamaan maanviljelyä ja karjanhoitoa. Vasta noihin elinkeinoihin siirtyminen mahdollisti kaupunkityyppisen asumismuodon, ja se puolestaan teki mahdolliseksi hierarkkisen alistus- ja määräysjärjestelmän kehittymisen. Vahvimmat yksilöt eivät enää tyytyneet pelkkiin parhaisiin saalispaloihin ja muiden ihmisten satunnaisiin mukilointeihin vaan he virallistivat väkivallan ja alkoivat vaatia itselleen yhä enemmän ja enemmän aineellisia rikkauksia, joiden omistamisen pysyvä kaupunkielämä mahdollisti paremmin kuin liikkuva metsästys ja keräily.

Sosiaaliantropologiset tutkimukset vahvistavat, että liikkuvien ihmisryhmien aikakausi oli varsin tasa-arvoinen. Liikkuva elämä ei nimittäin mahdollistanut omaisuuden keräämistä ja sitä kautta syntyvää sosiaalista eriarvoisuutta. Vasta paikalleen asettuminen synnytti "big man-" eli päällikköyhteisöjä, joissa toisilla oli enemmän omaisuutta kuin tosilla. Hautalöydöt vahvistavat, että vaeltavat ihmisryhmät eivät panneet vainajiensa hautoihin omaisuutta ja asemaa osoittavaa esineistöä vaan ainoastaan jotain vaatimatonta, kuten meren hiomia kiviä. Paikallaan pysyneiden yhteisöjen jäljiltä sen sijaan on löytynyt sekä rikkaita että köyhiä hautoja.

Vaikka päällikköyhteisöissä olikin jo havaittavissa alkavaa eriarvoisuutta, varsinainen poliittinen valta syntyi vasta aikaa myöten yhteiskunnallisten rakenteiden vakiinnuttua. Joka tapauksessa varallisuuden kasautuminen johti ennen pitkää myös vallan kasautumiseen, ja oikeastaan vasta tämän tapahduttua voidaan puhua käsitteestä institutionaalinen valta. Eriarvoistumisen myötä rikkaat yksilöt palkkasivat itselleen apulaisia keräämään yhä enemmän varallisuutta ja puolustamaan jo kerättyä. Syntyivät verot, armeijat ja yleensäkin ne elämänmuodot, jotka me yhdistämme yhteiskuntaan. Järjestelyn moraalinen perusta oli silloin ja on yhä täysin olematon. Maallinen valta on aina perustunut pelkästään vahvimpien oikeuteen, jonka nämä ovat eri tavoin legitimoineet saadakseen valtansa ja riistonsa kohteet tyytymään kohtaloonsa. Vastustajan osana on aina ollut alistuminen tai kuolema. Eriarvoistumiseen liittyy myös sotien alkaminen. Niissä mahtimiehet ovat taistelleet keskenään vallasta ja rikkauksista. Alamaisten osana on ollut kuoleminen milloin minkin aatteen, valtakunnan tai asian puolesta.

 

IHMISYYS  

Satojatuhansia vuosia kestänyt elämä metsästäjä- keräilijäyhteisöjen jäsenenä loi ihmiselle ne henkiset ominaisuudet, joita hän kantaa vieläkin. Ihmisestä ei kehittynyt muurahaisen tai mehiläisen kaltaista yhteisöeläintä, joka kyselemättä raataa kaikkien yhteiseksi hyväksi eikä koskaan kyseenalaista paikkaansa ryhmän jäsenenä. Sen sijaan ihmisestä kehittyi olento, joka toimii yhteistyössä muiden yksilöiden kanssa, mutta joka kuitenkin haluaa säilyttää henkilökohtaisen vapautensa, yksilöllisyytensä ja koskemattomuutensa. Mistä me voimme näin päätellä?

Todisteita näemme joka puolella ympärillämme. Hallitseviin ja hallittuihin, rikkaisiin ja köyhiin perustuvat yhteiskuntamme jo sinänsä ovat todiste ihmisen luonteesta. Jos ihmiset eivät arvostaisi vapautta, siitä ei kilpailtaisi. Kukaan ei tavoittelisi valtaa ja rikkautta hallitakseen muita vaan kaikki eläisivät muurahaisten ja mehiläisten tavoin asemaansa tyytyen. Jos ihmiset olisivat geeneiltään alistujia, mistä tulisivat alistajat?

Vapauden ja koskemattomuuden tarpeeseen liittyy väistämättä kilpailuvietti. Ennen kuin vastaamme miksi, tarkastelkaamme käsitettä valta.

 

VALTA 

Jos valtaa eli vapautta eli päätäntäoikeutta katoaisi salaperäisesti jonnekin, mutta yksikään ihminen ei katoaisi, joidenkin ihmisten elämään olisi pakko ilmestyä eräänlaisia "tyhjiä hetkiä", jolloin he vain ajelehtisivat ilman että he itse tai kukaan muukaan voisi vaikuttaa siihen mitä he tekevät. Jokainen tajunnee, että tällainen on mahdotonta. Jopa niillä, jotka näyttävät ajelehtivan, on kuitenkin oikeus kontrolliin omaa itseään kohtaan, vaikka he eivät tuota oikeuttaan käyttäisikään.

Tyhjien hetkien mahdottomuus merkitsee sitä, että järjestelmän sisäinen valta, vapaus, päätäntäoikeus - mitä nimeä haluamme käyttääkin - on häviämätöntä. Kukaan ei voi menettää päätäntäoikeuttaan niin ettei joidenkin muiden päätäntäoikeus saman verran lisääntyisi, eikä kukaan voi lisätä päätäntäoikeuttaan niin ettei joidenkin muiden päätäntäoikeus samalla vähenisi.

Kun yhteiskunnan tietyillä alueilla tapahtuu näennäistä vapautumista, me helposti kuvittelemme, että kokonaisvapaus lisääntyy. Vallan ja vapauden häviämättömyydestä kuitenkin seuraa, että näin ei voi tapahtua. Vapautuminen jollakin alueella kylläkin hetkeksi edistää tasa-arvoisuutta, sillä tietyiltä piireiltä poistuu valtaa, ja tämä valta muuttuu laajojen massojen vapaudeksi. Niin kuin kaikki rajalliset hyödykkeet valta kuitenkin ennen pitkää jälleen keskittyy muita kyvykkäämpien yksilöiden käsiin.

Järjestelmät, joissa oletetaan ihmisten vapaaehtoisesti luopuvan nykyisestä käyttäytymisestään ja alkavan elää veljellisessä ja pysyvässä tasa-arvossa keskenään kuten muurahaiset ja mehiläiset, eivät ainakaan toistaiseksi ole olleet pysyviä. Aina nousee joku, joka alkaa kamppailla vallasta. Näin tapahtuu silloinkin, kun valtakunta hajoaa. Valtatyhjiötä kestää vain hetken. Ennen pitkää muodostuu aseellisia mafia-, rikollis-, tai sotilasryhmiä, jotka ottavat mittaa toisistaan. Vahvimmasta muodostuu uuden valtion ydin samalla kun muut häviävät. Lopputuloksena on uusi valtio.

Valta on siis häviämätöntä. Sitä ei voida mitätöidä. Tasa-arvossa on aivan sama määrä valtaa kuin diktatuurissa. Se vain on jakaantunut eri tavalla.

Mitä valta on?

Vallalla, englanniksi power (=voima), ymmärretään yleensä mahdollisuutta vaikuttaa toisiin ihmisiin ja heidän tekemisiinsä. Käsite "valta" rinnastettiin edellä päätäntäoikeuteen ja vapauteen. Täsmällisesti ilmaistuna valta on päätäntäoikeuden se osa, joka ylittää yksilön päätäntäoikeuden silloin kun kaikki päätäntäoikeus on jaettu tasan kaikille samassa valtapiirissä oleville. Valta on toisin sanoen päätäntäoikeuden keskiarvon ylittävää päätäntäoikeutta – ja tällöin se on automaattisesti myös oikeutta päättää muidenkin kuin vain oman itsensä asioista.

Jottei asia vaikuttaisi liian yksinkertaiselta, niin todettakoon, että yhteiskunta muodostuu monista eri valtapiireistä, jotka ovat toistensa kanssa erilaisissa, osittain päällekkäisissä vaikutussuhteissa. Vallan häviämättömyyden laki pätee aina, olipa valtapiiri vain kahden henkilön välinen tai jonkin paikallisen laitoksen sisäinen tai koskipa se koko valtiollista järjestelmää. Vallan määrien vertailu yhden valtapiirin sisällä on helpompaa kuin jos yritettäisiin vertailla keskenään kahteen eri valtapiiriin kuuluvien (esimerkiksi vankilanjohtajan ja varuskunnan päällikön) valtaa. Eri valtapiireihin kuuluvathan eivät ole valtasuhteessa keskenään. Tavallisen kansalaisen kannalta valtaa on mielekkäintä tarkastella koko yhteiskunnallisen järjestelmän tasolla.

Valtaa voidaan arvioida kahdella ulottuvuudella, jotka ovat virallisuus ja fyysiset voimakeinot. Epävirallista ja voimakeinoihin perustumatonta valtaa ovat arvovalta, vaikutusvalta ja talousrikollisuus. Epävirallista mutta kuitenkin voimakeinoihin perustuvaa valtaa on väkivaltarikollisuus. Virallista mutta voimakeinoihin perustumatonta valtaa on taloudellinen valta. Virallista ja voimakeinoihin nojaavaa on poliittinen, valtiollinen valta.

Emme ehkä useinkaan tule ajatelleeksi, että tavallinen ylinopeussakkokin on väkivaltaisiin voimakeinoihin nojaavaa valtaa. Ellemme maksa, meidät viedään väkivalloin ja tarvittaessa fyysistä kipua tuottaen vankilaan. Jos yritämme paeta sieltä, elintoimintamme lopetetaan. Poliittisen vallan tärkein tunnusmerkki onkin se, että valta perustuu aina viime kädessä mahdollisuuteen tappaa vallan kohde.

Ainoastaan poliittinen, väkivaltaan perustuva virallinen valta, voitaisiin tasata ihmisten kesken. Sen sijaan esimerkiksi taloudellisen vallan tasaaminen olisi huomattavasti vaikeampaa, sillä se on riippuvainen materiasta ja työstä, ja niiden määrä vaihtelee koko ajan. Taloudellinen tasa-arvo olisikin mahdollinen vain silloin, jos vallitsisi poliittinen diktatuuri, joka pakottaisi kaikki ihmiset olemaan yhtä rikkaita. Tasa-arvo kumoutuisi heti, jos yksikin ihminen tuhoaisi omaisuuttaan. Tämän vuoksi yksityinen omistaminen olisi tasa-arvon olosuhteissa käytännössä mahdottomuus.

Tasa-arvo politiikassa ja tasa-arvo taloudessa ovat siis käsitteinä hyvin erilaiset, eikä ehkä ole sattumaa, että jo primitiivisessä simpanssilaumassa osataan erottaa toisistaan poliittinen ja taloudellinen valta.

Ihmisten kilpailuvietti perustuu ikiaikaiseen vapauden ja riippumattomuuden haluun, joka on syntynyt vuosimiljoonaisessa olemassaolon taistelussa, jossa vain vahvimmat yksilöt ovat säilyneet. Esihistoriallisina aikoina ihmisen riippumattomuuden vietti ei juuri voinut johtaa merkittävään eriarvoistumiseen, sillä olosuhteissa, joissa ei kerätty omaisuutta ja joissa elämä perustui vapaaehtoiseen yhteistyöhön ja liikkumiseen paikasta toiseen, ei olisi ollut mahdollista, että joku olisi valloittanut kaiken vapauden itselleen ja tehnyt muista orjiaan. Yhteisö olisi ennemmin hajonnut kuin suostunut elämään yhden jäsenensä orjana.

Sitä mukaa kun olosuhteet muuttuivat, ja ihmiskunnan keskuuteen alkoi kertyä asioita, joista on niukkuutta, alkuperäinen vapauden vietti alkoi saada yhä kilpailullisempia muotoja. Kilpailemisesta muiden kanssa tuli ainoa keino saavuttaa vapautta.

Oikeastaan koko ihmiskunnan kirjoitettu historia on pelkkää veristä alistamisen historiaa. On ollut hallitsijoita, valtataisteluja, valtakuntia, sotia, vapautuksia, valloituksia, loputonta tappamista... Harvassa ovat maininnat ihmisten elämisestä tasa-arvoisina ja ilman väkivaltaa keskenään. Mistä nämä alistajat ja tappajat olisivat tulleet, ellei ihmisessä olisi synnynnäistä voittamisen halua? Mistä valtataistelut ja sodat olisivat tulleet, ellei ihmisessä olisi kilpailuviettiä ja voitontahtoa? Mistä kapinat olisivat puhjenneet, ellei ihmisessä olisi synnynnäistä vapaudenkaipuuta, joka itse asiassa on vain vallanhalun "jalompi" ilmentymä?

On muitakin asioita, jotka vahvistavat kilpailuvietin ja alistumishaluttomuuden olemassaolon. Ihmisen vaistomainen pyrkimys kostaa paha teko eli maksaa takaisin kärsimänsä vääryys esimerkiksi on eräs osoitus hänen taistelutahdostaan haluttomuudesta alistua. Kostolla yksilö pyrkii palauttamaan ennen koston laukaissutta tekoa olleen valtatasapainon ja mahdollisesti saamaan hyvityksenkin. Alistuminen vastoin omaa tahtoa toisen ihmisyksilön tahdon alaisuuteen onkin eräs ihmisen sietämättömimpiä kokemuksia, joka herättää luonnostaan aggressioita.  Miksi näin olisi, jos ihminen olisi geeneiltään alistuja?

Vaikka ihminen onkin "peto", historia tuntee myös toisenlaisen ihmisen. Koko muistissa olevan historian ajan on väkivallan ja alistamisen ohessa ollut myös ihanteita toisenlaisesta elämästä. Valveutuneimmat yksilöt ovat tajunneet valtataistelun mielettömyyden ja päätelleet, että kaikkien ihmisten kaipaama vapaus kuuluu yhteisesti kaikille eikä pelkästään niille, jotka sen väkivalloin kulloinkin ottavat yksinoikeudekseen. Kautta vuosituhansien on vapauden tuli palanut sodan loimujen rinnalla milloin heikommin lepattaen, milloin voimakkaammalla liekillä. Monet tyrannitkin ovat havainneet sen ja luvanneet ihmisille vapautta antaen heille kuitenkin orjuutta. He ovat myös parhaansa mukaan kääntäneet vapauden aatteet orjuuden aatteiksi. Toive vapaudesta on kuitenkin aina elänyt.

 

DIKTAATTORIT  

Jos ihmiset kaipaavat vapautta, miten on selitettävissä aika ajoin esiintyvä vallanpitäjien ja diktaattoreiden palvonta? Nyt tullaan ihmisluonteen sellaiseen puoleen, jota alistajat ovat kautta aikojen osanneet käyttää hyväkseen. On totta, että ihmisillä on taipumus luoda idoleita ja palvoa heitä. Tämä ei kuitenkaan johdu alistumishalukkuudesta.

Osassa johtajienpalvonnasta on kyse lapsuuden ajalta periytyvästä turvallisuudentarpeesta. Useimpien eliölajien nuoret yksilöt tarvitsevat vanhempiensa huolenpitoa selvitäkseen elämänsä varhaisissa vaiheissa. Jotta huolenpitokontaktit vanhemman ja jälkeläisen kesken toteutuisivat mahdollisimman hyvin, vanhemmille on kehittynyt hoivavietti jälkeläisiään kohtaan ja jälkeläiselle puolestaan turvautumisvietti vanhempiaan kohtaan. Vaikka nämä vietit suurelta osin häviävätkin, kun jälkeläisen ja vanhemman tiet eroavat, jää niistä kuitenkin osa jäljelle alitajuntaan. Hoivavietti ilmenee myöhemmällä iällä haluna hoivata pieniä ja avuttomia olentoja. Turvautumisvietti puolestaan voi esimerkiksi kriisitilanteessa aktivoitua jotain suurta sankaria tai kansanjohtajaa kohtaan. Stalinin tai Hitlerin kaltaisesta "maan isästä" voi tulla oikean isän tai äidin korvike.

Aikuisella iällä ilmennyt turvautumisvietti on eräs mutta ei kuitenkaan tärkein syy idolien palvontaan. Ihaillessaan esimerkiksi jotain nuorta urheilusankaria tai rocktähteä ihailijat tuskin näkevät hänessä huolehtivan isän tai äidin. Sen sijaan he näkevät hänessä rajojen rikkojan, jollaisia he itsekin haluaisivat olla.

Ihminen joutuu alistumaan, hän joutuu elämään köyhänä, hän joutuu tyytymään vaatimattomiin fyysisiin, taiteellisiin tai älyllisiin lahjoihin. Nämä ovat rajoja, joita ei voi ylittää. Kuitenkin jotkut voivat. Diktaattori ja sotasankari ylittävät vallan ja vapauden rajat. Huippu-urheilija ylittää fyysiset rajat. Rock-tähti ylittää kuuluisuuden ja maineen rajat. Ainoa tapa tavallisen ihmisen ylittää nämä rajat on samastua henkilöön, joka rajat on ylittänyt. Sankari on todiste "kuolemattomuudesta". Hän on todiste siitä, että ylittämättöminäkin pidetyt rajat voidaan ylittää, ja että vapaus voidaan saavuttaa, ja että haaveet voidaan toteuttaa. Tästä syntyy sankarinpalvonta.

Hurraaminen diktaattorille ei siis todista, että ihmiset haluaisivat alistua, vaan se todistaa juuri päinvastaista. Diktaattoriensa kautta ihmiset voivat saavuttaa kollektiivisia voittoja, ja näitä voittoja ovat diktaattorit kautta aikojen alaisilleen luvanneetkin. Lopputuloksena on kuitenkin useimmiten ollut kaikkea muuta; sotia ja kuolemaa.

 

UNIVERSAALI MORAALI       

Kaikissa maissa, aina ja kaikkialla, vallanpitäjällä on lakeja säätäessään suvereeni oikeus määritellä hyvä ja paha. Ja koska vallanpitäjät vaihtuvat, myös hyvä ja paha vaihtuvat. Hyvän ja pahan oleminen näin epävarmalla pohjalla herättää ristiriitoja ja vähentää moraalikäsitysten kunnioitusta. Niinpä moraalikäsityksiä onkin yritetty ankkuroida johonkin pysyvään, esimerkiksi uskontoon tai poliittiseen oppiin.

Helsingin Sanomien yleisönosastossa käytiin maalis- huhtikuussa 1997 keskustelua siitä, onko moraali riippuvainen uskonnoista vai onko se syntynyt ennen niitä. Jyväskyläläinen kirjoittaja Pasi Linna esitti hypoteesinaan, että moraalikin on olemassaolokamppailun tulosta. Hän oletti, että eläinlajeille, ihminen mukaan luettuna, on kehittynyt koodisto, joka estää lajitoverien sokean tappamisen tai heimon elinmahdollisuuksien tarkoituksellisen kaventamisen. Tämä moraalikoodisto on vähitellen imeytynyt osaksi lajin psyykettä.

Linna on oivaltanut aivan oikein, että on olemassa jotain syvempää ja alkuperäisempää moraalia kuin se, mitä meille lakien ja säännösten muodossa opetetaan.

Kuten todettiin, ihmisyksilö ei geneettisen perimänsä vuoksi pidä alistumisesta vertaiselleen. Niinpä hän automaattisesti määrittelee alistumisen - ja siis myös alistamisen - eri muodot, kuten pahoinpitelyt, murhat ja varkaudet, pahoiksi asioiksi.

Enemmistö ihmisistä ei käytännössä voi alistaa, vaan sen osaksi jää alistujan osa. Jo tästäkin syystä se määrittelee alistamisen tuomittavaksi. Tämä on universaalia moraalia. Se on pääpiirteittäin kaikkialla samaa, sillä sen lähtökohdat ovat ihmisyksilöiden enemmistön tuntemuksissa. Universaali, tasa-arvoon perustuva moraali, on sopusoinnussa ihmisten luontaisen arvomaailman kanssa. Se on helppo hyväksyä. Sen mukaan on helppo elää. Sen periaatteet näkyvät myös uskonnoissa. Se ei kuitenkaan koskaan ole toteutunut käytännössä, vaan....

Ihmiskunta on koko uudemman historiansa ajan saanut elää keinotekoisen moraalin alaisuudessa. Tuon virallisen moraalin on luonut alistava - ja siis alistamisen hyväksyvä - vähemmistö, ja sen tarkoituksena on ollut alistamisen helpottaminen ja moraalien välillä vallitsevan jännitteen tasaaminen. Nykyinen lainsäädäntö edustaa tätä keinotekoista ja alati muuttuvaa moraalia. Vaikka se onkin alistava, siinä on piirteitä myös universaalista moraalista, koska ihmisten luontaiset oikeuskäsitykset heijastuvat tietysti jossakin määrin myös lainsäädäntöön. Näillä universaalin moraalin osilla ihmiset saadaan tuntemaan valheellista luuloa vallitsevan moraalin luonnollisuudesta. Vallitseva moraali on kuitenkin pelkkä inhottava vääristymä.

 

ENEMMISTÖN DIKTATUURI    

Vuosituhansien ajan hallitsijat käyttivät enemmän tai vähemmän diktatorista valtaa alamaisiaan kohtaan. Vapauden ihanteiden noustessa viime vuosisatoina yhä näkyvämmin esiin, yhteiskuntia ryhdyttiin uudistamaan tasa-arvoisempaan suuntaan. Syntyi nykyinen länsimainen parlamentaarinen demokratia. Siinä hallitsijalle kuulunut rajoittamaton oikeus tehdä alamaisilleen mitä tahansa annettiin kansalaisten enemmistön edustajille. Yhteen hallitsijaan perustunut diktatuuri muuttui enemmistön diktatuuriksi. Vähemmistöön kuuluvat olivat siinä aivan yhtä surkeassa asemassa kuin koko väestö oli ollut ennen. Ongelma tiedostettiinkin, ja sen vähentämiseksi lainsäädäntöön tehtiin mm. erilaisia määräenemmistösäännöksiä.

Vaikka parlamentaarisessa järjestelmässä alan oppikirjojenkin mukaan on kyse vain tietyntyyppisestä hallitsijoiden valinnasta, on siitä jostakin syystä ruvettu käyttämään sellaisia nimityksiä kuten kansanvalta, tasavalta jne. Se, että näiden nimitysten käyttö yleistyy tavallisesti vaalien lähestyessä, viittaa tietoiseen harhautukseen. Vallanpitäjät tietävät, että kansa ei haluaisi alistua, joten sitä on hämättävä.

Enemmistön diktatuuri on käytännössä lähinnä teoreettinen tila, sillä edustukselliset järjestelmät toteuttavat nykypäivinä hyvin huonosti enemmistön valtaa. Vaalijärjestelmien kieroutuneisuuden vuoksi huomattava osa kansalaisista jää edustuksellisessa demokratiassa täysin syrjäytyneeksi. Paitsi, että äänestämättömät tietysti ovat syrjässä päätöksenteosta, myöskään ns. "hukkaan menneet" äänet eivät ole edustettuina kansanedustuslaitoksessa. Helsingin äänioikeutetuista esimerkiksi ainoastaan noin 36 prosentilla oli "oma" kansanedustaja vuosien 1991-95 eduskunnassa. Kuitenkin tuo eduskunta toimi itseoikeutetusti niin helsinkiläisten kuin muunkin "kansan" nimissä väittäen edustavansa kansalaisten enemmistön tahtoa.

Vaalijärjestelmien ja äänikynnysten kyseenalaisuus tulee selvästi esille myös joulukuun 1995 Venäjän vaaleissa. Maassa oli kymmeniä pienpuolueita ja viiden prosentin äänikynnys. Kun pelkästään puoluelistojen saamat äänet oli laskettu, lähes 2/3 enemmistön parlamenttiin olivat saaneet ryhmät, joita lähes 80 prosenttia äänioikeutetuista ei ollut äänestänyt. Yhden ehdokkaan vaalipiireistä tapahtuneet valinnat sentään tasoittivat tilannetta siten, että edellä mainittujen ryhmien lopulliseksi osuudeksi tuli ainoastaan 45.3 prosenttia. Myös ns. vaalimatematiikka, joka yleensä on suunniteltu suosimaan suuria ryhmittymiä, aiheutti pahoja vääristymiä. Niinpä Venäjän naisten puolue sai 4.61 prosentin ääniosuudellaan parlamenttiin vain kolme edustajaa, kun taas Agraaripuolue sai 3.78 prosentin ääniosuudella kaksikymmentä edustajaa.

Enemmistön diktatuuri voitaisiin välttää, jos päätöksenteon lähtökohdaksi otettaisiin kansalaisten todellinen tasa-arvo. Todellinen tasa-arvo merkitsee sitä, että kukin ihminen on vapaa tekemään, mitä hän haluaa aina siihen pisteeseen asti, jolloin enemmistö muista pitää hänen toimintaansa vallankäyttönä.

Siinä missä nykytyyppinen enemmistövaltaan pohjautuva demokratia sallii enemmistölle lähes rajoittamattoman oikeuden tehdä vähemmistöä sitovia päätöksiä, tasa-arvon hengessä toteutettu demokratia rajoittaisi enemmistön oikeudet vähemmistöön nähden pelkästään tasa-arvon vastaisen toiminnan estämiseen. Enemmistö voisi kieltää omaisuuden anastamisen, väkivallan harjoittamisen, muiden häiritsemisen sekä muut perinteiset pahanteon muodot, mutta se ei voisi säätää lakeja, joilla puututaan vähemmistön yksityiselämään.

  

VAPAUS VOIDAAN SYRJÄYTTÄÄ     

Kansalaisten yksityiselämä näyttää nykyisin varsin pitkälle suojatulta. Hehän saavat vapaasti nauttia uskonnonvapaudesta, kotirauhasta, sananvapaudesta ja mitä muita kauniita vapauksia onkaan. On kuitenkin yksi taikasana, jolla kaikki nuo vapaudet kumotaan, kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. Ja se taikasana on TURVALLISUUS.

Kansalaisille sallitaan melko paljon poikkeavuutta, kun on kyse heidän uskonnostaan, kulttuuristaan tai etnisestä taustastaan. Heille sallitaan myös itsetuhoista käyttäytymistä, kuten vaarallisia harrastuksia, epäterveellisiä ruokailutottumuksia, tupakointia, päihteiden käyttöä ja jopa itsemurhayrityksiä. Sen sijaan jos kansalainen tavataan istumasta kotirantansa edustalla uppoamattomassa turvallisessa perämoottoriveneessä ilman laissa määrättyjä varusteita, virkavalta syöksyy paikalle ja sakottaa häntä - muka itsensä vaarantamisesta! 

Kaikkialle venyvä ja kaikkeen soveltuva turvallisuuskäsite on oikotie ihmisten henkilökohtaisten vapauksien ja ihmisoikeuksien vaivattomaan syrjäyttämiseen pelkällä salakähmäisesti voimaan saatetulla asetuksella tai epäselvällä viranomaisen määräyksellä. Kansalaisille luontaisesti kuuluva harkintavalta omista ratkaisuistaan on vaivihkaa siirretty pienelle asiantuntija- ja virkamieseliitille, joka hämäräperäisissä kokouksissaan jatkuvasti tehtailee uusia pakkoja ja kieltoja ihmisten vaivoiksi. Turvallisuuskäsitteen avulla kansalaisista koulutetaan eräänlaisia "Pavlovin koiria", tottelevaisia koneita, jotka kyselemättä ja ajattelematta tekevät vaaditut teot tietyn signaalin kohdatessaan. Kävelevät kun näkevät vihreän valon. Seisovat paikallaan kun näkevät punaisen.

Jos yhteiskunnassa vallitsisi tasa-arvoon nojautuva demokratia, turvallisuuden tekosyyn käyttäminen ihmisten alistamiseen olisi huomattavasti nykyistä vaikeampaa. Tasa-arvoisessa demokratiassahan enemmistö voisi ohjailla vähemmistöä ainoastaan muihin suuntautuvassa toiminnassa eli vallankäytössä - mutta ei henkilökohtaisen vapauden nauttimisessa.

Erilaiset yksilönvapautta rajoittavat pikkutarkat määräykset, jotka kohdistuvat kansalaisten ei-vallankäyttöä olevaan yksityiselämään, merkitsevät karkeaa eriarvoisuutta eivätkä ole hyväksyttävissä. Valitettavasti asiat ovat tältä osin menossa yhä huonompaan suuntaan. Tuon tuostakin kansalaisten noudatettavaksi säädetään uusia kieltoja, rajoituksia ja pakkoja. Lainsäätäjät toimivat kuin jonkinlaisen kiihkon vallassa rakentaen yhteiskunnasta yhä kammottavampaa rangaistus- ja kontrollivaltiota, jossa tiukat ja yksityiskohtaiset määräykset sanelevat kaikkia elämänalueita.

Aina on ollut olemassa tekosyitä, joiden avulla valta on kasattu pienen eliitin yksinoikeudeksi.