Salaliitot ja "salaliitot"

Mikä on salaliiton ja "salaliiton" ero? Miten salaliitto eroaa normaalista vaikuttajaryhmien edunvalvonnasta. Se, että jokin toiminta ei ole julkista, ei tee siitä vielä salaliittoa – tai muuten meillä kaikilla on salaliittoja kodeissamme. 

En usko organisoituihin salaliittoihin, koska mihin niitä tarvittaisiin. Asiat menevät luontaisella painollaan tiettyyn suuntaan, kun riittävän monen ihmisen henkilökohtainen etu on kyseessä. Poliitikot, virkavalta, media ja äänestäjät muodostavat kokonaisuuden, jonka osat vaikuttavat toisiinsa. Poliitikot tarvitsevat mediaa päästäkseen valtaan ja pysyäkseen siellä. Virkavalta tarvitsee poliitikkoja saadakseen lisää resursseja ja toimivaltaa. Media tarvitsee virkavaltaa saadakseen lisää myyviä uutisia. Virkavalta tarvitsee mediaa ylläpitääkseen positiivista julkisuuskuvaansa. Liike-elämä tarvitsee mediaa myydäkseen tuotteitaan. Kansalaiset ovat moottori, joka pyörittää rattaita äänestämällä vaaleissa. Vaalien avulla legitimoidaan niin poliitikkojen kuin virkavallankin valta. Se, joka pelaa parhaiten, kasvattaa omaa pottiaan.

Kansalaisten kohdalla ei ole kyse "potin" kasvattamisesta, koska kansalaisilla on vain menetettävää - nimittäin vapautensa. Ainot, jotka tässä pelissä voivat jotain voittaa, ovat poliitikot ja virkavalta. Media on pelkkä kauppias, joka voittoa saadakseen myy hirttäjille sen hirttoköyden, johon se itse lopulta hirtetään.

Ymmärtääkseen nykyistä maailmanmenoa kannattaa pitää mielessään se luonnonlaki, että niukat resurssit johtavat väistämättä kilpailuun, ja kilpailun voittavat ne, jotka ovat vahvimpia. Niinpä resurssit - olkoon kyse taloudellisesta vallasta tai poliittisesta vallasta tai melkein mistä tahansa - kasautuvat helposti pienelle vähemmistölle. Yhdysvalloissa yksi prosentti kansalaisista omistaa jo yli neljäkymmentä prosenttia omaisuudesta, ja omaisuuden keskittyminen harvojen käsiin jatkuu yhä.

Jos taloudellista eriarvoisuutta yritetään poistaa poliittisilla toimenpiteillä, voi käydä niin, että näennäisesti taloudellinen tasa-arvo kyllä saavutetaan, mutta sen jälkeen yksi prosentti kansalaisista omistaa 99 prosenttia poliittisesta vallasta. Lopputuloksena on kurjuuden tasa-arvo. Pohjois-Korea on elävä esimerkki. Taloudellista tasa-arvoa ei pystytä ylläpitämään muuten kuin äärimmäisellä pakolla. Vaaditaan poliittinen diktatuuri. Ja diktaattoriahan taloudellinen tasa-arvo ei tietenkään koske. Siitä nauttivat tai kärsivät vain alamaiset. 

Länsimaisissa yhteiskunnissa vallitsee sekajärjestelmä, jossa kapitalismin annetaan toimia, mutta poliittisella ratkaisuilla ja voimankäytöllä tasataan sen synnyttämää taloudellista epätasa-arvoa.

Vallan kasautumisella harvojen käsiin on se ikävä ominaisuus, että mikäli kasautuminen estetään jollakin sektorilla, valta etsii uudet väylänsä ja alkaa kasautua jollakin toisella alueella. Vallanhaluiset ihmiset hakeutuvat sinne, missä valtaa on tarjolla. Jos tätä ei huomata, diktatuuri tulee yhteiskuntaan sivuoven kautta.

Keskiajalla ja vielä sen jälkeenkin katolinen kirkko oli voimakas ja raaka vallankäyttäjä. Ihmisiä vangittiin ja tapettiin harhaoppisuuden perusteella. Maalliset hallitsijatkin joutuivat mukautumaan kirkon tahtoon, ja maallinen valta olikin monesti suoraan kytketty uskonnon nimissä harjoitettuun valtaan. Tilanne muistutti nykypäivän Irania, jossa ajatollahit hallitsevat taustalla, ja maallisen presidentin ja hallituksen valta on rajallinen. 

Uskontoa on kautta aikojen käytetty maallisen vallan tukena, ja sitä on harjoitettu tavallaan symbioosissa maallisen vallan kanssa. Uskonto on legitimoinut maallisen vallan ja vastannut propagandasta kansalaisten taivuttamisessa maallisen vallan alaisuuteen. Vastapalvelukseksi maallinen valta on taannut uskonnolle suvereniteetin ja taloudelliset edut. Jo kaikkein vanhimmissa kaupungeissa, joita arkeologit ovat kaivaneet esille, on nähtävissä tärkeimmät vallan symbolit eli uskonnon temppelit ja maallisen vallan palatsit. Ne ovat yhteiskuntiensa merkittävimpiä rakennuksia.

Onko sivilisaatioiden alkuhämäristä asti jatkunut käytäntö nyt loppumassa, kun uskontojen poliittinen merkitys länsimaissa on vähentynyt? Voiko näin todella tapahtua?

Arvostamani blogikirjoittaja Ruukinmatruuna on monissa kirjoituksissaan huolestuneena todennut, että perinteisten uskontojen hiipuminen avaa huolestuttavia näkymiä. Syntyneen uskonnollisen tyhjiön täyttävät uudet aatteet, joista yksi on islam. Ja jos yhteiskunnasta yritetään mitätöidä kokonaan uskonto ja korvata se jollakin keinotekoisella ateistisella aatteella, lopputulos on kaikkein kauhein, mistä Stalinin Neuvostoliitto ja Natsi-Saksa eräät muut hirmuvallat ovat esimerkkejä. Uskonnon puuttuessa maalliset valtiaat astuvat jumalan rooliin, ja siitä ei hyvä seuraa.

Suomessa ja muissakin länsimaissa perinteisen uskonnon on korvannut usko turvallisuuteen. Turvallisuudesta on tehty nykyajan jumala, jolle kansalaisten vapaus voidaan uhrata.

Uskontojen ja jumalien määritteleminen on aina kuulunut pienelle uskonoppineiden vähemmistölle (paavi, ajatollahit, piispat, kardinaalit jne.). Tavallisella kansalaisilla ei ole koskaan ollut oikeutta määritellä uskontoa ja sen arvoja. Demokratia ei ulotu uskontoihin. Tässä suhteessa uusi ”turvallisuuden uskonto” muistuttaa perinteisiä uskontoja. Myöskään siitä ei tavallisella kansalaisella ole oikeutta muodostaa mielipidettään (tai ainakaan mielipiteellä ei ole merkitystä). Ainoastaan viranomaisilla on oikeus määritellä, mikä on turvallista ja mikä ei. Näitä asioita ei ratkaista vaaleilla. Se, että pienellä viranomaisklikillä on yksinvalta päättää, mitkä asiat ovat turvallisuusasioita, ja sen jälkeen yksinvalta päättää näistä asioista, avaa tien diktatuuriin.

”Yksittäisellä kuljettajalla ei ole oikeutta eikä edes kykyä luoda viisaampaa henkilökohtaista arvomaailmaa.”

Näin kirjoitti aikoinaan Helsingin Sanomissa liikennesuunnittelija Esko Pasanen. Yksittäisen kuljettajan ja kansalaisen tehtävänä on vain totella – ei ajatella. Tällaisella opilla pohjustetaan diktatuuria. 

Voiko tasa-arvo johtaa diktatuuriin?

Nimimerkki Ruukinmatruuna esitti aikoinaan Takkirauta-blogissaan näkemyksen, että naiset asettavat yhteisöllisyyden yksilöllisyyden edelle ja ovat paljon enemmän konformisteja kuin miehet. Ruukinmatruuna oli sitä mieltä, että naiset haluavat kuulua joukkoon ja olla keikuttamatta venettä, kun taas miehet kulkevat mieluummin omia polkujaan. Ruukinmatruunan mielestä Benjamin Franklinin kuuluisa lause vapaudesta pätee pelkästään miehiin.

“Those who would give up Essential Liberty to purchase a little Temporary Safety, deserve neither Liberty nor Safety.”

“Lähes joka ainoa nainen on valmis ilomielin luopumaan mistä tahansa olennaisista vapauksistaan saadakseen turvallisuutta itselleen ja lapsilleen”, Ruukinmatruuna arveli.

Miksi näin on, siitä voidaan esittää erilaisia arvioita. Ehkä kyse on siitä, että keskimäärin fyysisesti heikompana sukupuolena naiset ovat tottuneet siihen, että heidän on tingittävä itsemääräämisoikeudestaan. Isä, puoliso ja suvun miehet ovat perinteisesti saaneet sanoa viimeisen sanan. Naisten on pitänyt tyytyä epäsuoraan vaikuttamiseen. Heistä onkin kehittynyt manipuloinnin, juonittelun ja epäsuoran vallankäytön mestareita.

Naiset eivät ole koskaan aikaisemmin maailmanhistoriassa käyttäneet universaalisti niin suurta valtaa kuin nykyisin. Matriarkaalisia yhteisöjä ja naishallitsijoita toki tunnetaan vanhoiltakin ajoilta, mutta yleisesti naiset ovat eläneet miehiin verrattuna alistettuina. Sellainen heidän asemansa on edelleenkin eräissä maissa ja kulttuureissa. Naisen vapautuminen ja nouseminen johtaviin asemiin on merkinnyt suurta yhteiskunnallista muutosta.

Koska vapaus - mikäli Ruukinmatruunaa on uskominen - ei ole naisille yhtä tärkeää kuin miehille,  vapauden yleinen arvostus yhteiskunnassa on vähentynyt ja turvallisuuden arvostus lisääntynyt sen jälkeen, kun naiset ovat päässeet poliittiseen valtaan. Vapaudesta on tullut vanhanaikaista. Sen katsotaan kuuluvan seikkailukirjojen satumaailmaan – ei nykyaikaan. Vapautta pidetään itsestäänselvyytenä eikä sen vähenemiseen kiinnitetä huomiota.

Tämän hetken muoti-ilmiö ei ole vapaus vaan turvallisuus. Se on tulevaisuuden liiketoimintaa, joka elättää tuhansittain vartijoita, konsultteja, tietoturva-asiantuntijoita, sotilaita, rauhanturvaajia sekä tietysti lainvalvojia. Yhteiskunnan voimasuhteiden muuttuminen naisvaltaiseksi ja vapauden arvostuksen vähentyminen on tarjonnut tilaisuuden vahvistaa olemassa olevia valtakeskittymiä ilman että kukaan nousisi kapinaan tai edes huomaisi, mitä on tapahtumassa.

Naisten aseman vahvistuminen on tapahtunut samaan aikaan, kun perinteisten uskontojen merkitys yhteiskunnassa on vähentynyt. Ruukinmatruuna arveli kirjoituksessaan, että yhteiskunnallinen turvallisuus on vaikuttanut yhteiskunnan sekularisoitumiseen. Hänen mielestään turvalliset ja vakaat olot toisaalta veltostuttavat ihmisen ja toisaalta tekevät hänestä ylimielisen - ja saavat hänet luopumaan uskonnosta. Tämähän on selvää, kun asiaa ajattelee. Kun vaarat eivät enää uhkaa, ja kun valtio huolehtii niin hengellisistä kuin aineellisistakin tarpeista, mihin uskontoa ja Jumalaa enää tarvitaan? Esitän tämän pelkästään havaintona yhteiskunnasta, en mielipiteenä.

Ruukinmatruuna arvioi kirjoituksessaan, että miehet ovat alttiita luopumaan kokonaan uskonnosta, kun taas naiset valitsevat usein jonkin uuden uskonnon entisen tilalle. Naisissa näyttäisi siis olevan enemmän luontaista uskonnollisuutta. Johtuuko tämä siitä, että fysikaalisia ilmiöitä arkielämässä keskimäärin melko huonosti ymmärtävät naiset ovat taipuvaisia epärealistisiin pelkoihin – ja pelkääminen ylläpitää uskonnollisuutta? Vai onko nainen fyysisenä olentona luonnostaan alttiimpi pelkäämään erilaisia vaaroja? Onhan naisilla paitsi oma henki, usein myös pienen lapsen tai syntymättömän vauvan elämä vastuullaan. Olivatpa syyt mitkä tahansa, naisten hallitsemassa maailmassa turvallisuus ja siihen pyrkiminen on noussut yhtä keskeisempään asemaan.

Kun jokin häviää, mitä tulee tilalle?

Vanhojen uskontojen merkityksen väheneminen on saanut aikaan uskonnollisen tyhjiön, jonka on täyttänyt kaipuu turvallisuuteen. Tämän kaipuun seurauksena on syntynyt eräänlainen ”turvallisuuden uskonto”. Vaikka turvallisuuden uskonto ei olekaan oikea uskonto, eikä siihen kuulu seurakuntia ja kirkkoja, siinä on kuitenkin yhtäläisyyttä oikeisiin uskontoihin.

Turvallisuuden uskonto lupaa maallista turvallisuutta ja hyvinvointia, kunhan alamaiset ovat valmiit luopumaan vapaudestaan.

Vapaus on halpaa turvallisuuden markkinoilla. Ikiaikaisia vapauksia leikataan kansalta kuin halpaa makkaraa. Vastineeksi sille, että suostuu pakotettavaksi ja sakotettavaksi, saa lupauksen, että turvallisuus paranee tilastojen mukaan 0,0001 prosenttia tai ehkä peräti 0,0004 prosenttia. Tässä pelissä, näissä laskelmissa, ihmisen vapauden arvo on nolla, joten niinkin vähän kuin 0,00001 prosenttia nykyistä enemmän turvallisuutta oikeuttaa vapauden menettämisen.

Kannattaa muistaa se, että vapaus ei katoa tyhjiin, vaikka sen menettäisikin. Jos ihmisellä ei ole vapautta tehdä jotain, jollakin toisella on silloin pakko olla vapaus estää tekeminen. Tätä estämisvapautta kutsutaan nimellä ”valta”.

Sitä mukaa, kun kansalaisten vapaus vähenee, estäjien eli turvallisuusviranomaisten valta kasvaa. Tästähän koko asiassa on kyse eli hitaasta ja huomaamattomasta liukumisesta kohti diktatuuria. Tämän kehityksen puuhamiehet ovat erittäin tyytyväisiä siitä, että naiset ovat nykyisin vallassa.

Ilmassa leijuvat lait

Oikeusvaltio perustuu lakeihin ja niiden noudattamiseen. Kaikkein huonoimpiakin lakeja valvotaan ja niiden rikkomisesta rangaistaan. Ainoastaan hyvin harvoin taitava juristi voi onnistua käynnistämään prosessin, joka lopulta johtaa lain uudistamiseen ja kenties jopa siihen, että lain rikkomisesta syytettyä henkilöä ei rangaista. Sellaistakin on tapahtunut, että oikeusistuimet ovat langettaneet rangaistuksen, mutta presidentti on sen jälkeen armahtanut tuomitun. Tällainen tapaus oli esimerkiksi se, kun kirjailija Hannu Salama tuomittiin 1960-luvulla jumalanpilkasta, ja presidentti Kekkonen armahti hänet. 

Joskus valtiovaltakin epäsuorasti myöntää, että jokin laki ei vastaa tarkoitustaan, ja se on syytä uudistaa. Valtiovalta ei kuitenkaan koskaan myönnä, että edes kaikkein huonoinkaan laki olisi mielivaltainen. Kaikkia lakeja pidetään arvossa, eikä henkilökohtaisia tulkintoja tai erivapauksia niiden suhteen sallita. Perustuuhan koko oikeusvaltion olemassaolo lakeihin.  

En ole valtio, joten voin vapaasti olla sitä mieltä, että monet laeista ovat täysin mielivaltaisia ja epäoikeudenmukaisia ja vääriä. Näkemykseni mukaan laki on mielivaltainen silloin, kun se ei perustu mihinkään yleisesti tunnustettuun ja hyväksyttyyn periaatteeseen tai on tällaisen periaatteen vastainen. 

Mielivaltaisen lain ainoaksi perusteeksi jää pakko ja rangaistus. Kun laki määrää jotain, määräystä pitää totella, vaikka siinä ei olisi mitään järkeä eikä logiikkaa. Syitä ei pidä kysellä, koska saa vain valheita vastaukseksi.

Ihminen voi kävellä heikoille jäille, eikä häntä rangaista siitä. Ihminen voi kiivetä liukkaalle katolle, eikä häntä rangaista siitäkään. Ihminen voi kiivetä puun latvaan ja hypätä sieltä, eikä hän saa tästäkään teosta rangaistusta – jos sattuu jäämään henkiin. Ihminen voi lähteä uimaan keskelle järveä, vaikka olisi lähes uimataidoton, eikä häntä rangaista tästäkään. Ihminen voi juoda kaksi litraa viinaa ja saada hengenvaarallisen myrkytyksen, ja tästäkin hän selviää rangaistuksetta. 

Voisin keksiä tähän tuhat sivua esimerkkejä siitä, millä kaikilla mahdollisilla tavoilla ihmiset voivat vaarantaa ja vahingoittaa itseään, eikä siitä seuraa viranomaisten taholta mitään. Näistä lukemattomista esimerkeistä voidaan tehdä käänteinen johtopäätös siitä, että itsensä vaarantaminen ja itsensä vahingoittaminen ja jopa itsensä tappaminen kuuluu yksilönvapauteen, joka perustuslaissakin vahvistetaan. 

Suomessa ei ole yleisluonteista lakia, joka velvoittaisi kansalaisia rangaistuksen uhalla huolehtimaan hyvinvoinnistaan, terveydestään ja turvallisuudestaan.

Jos jonkin tietyn yksittäisen lain olemassaoloa perustellaan sillä, että sen avulla estetään rangaistuksen uhalla ihmisiä vaarantamasta ja vahingoittamasta itseään, perustelu ei ole edellä mainitusta syystä kestävä. 

Kun yleisesti tunnustettu ja arkielämässä päivittäin konkretisoituva periaate on se, että yksilönvapauteen kuuluu oikeus tehdä itselleen myös vaarallisia ja vahingollisia asioita, ei voida keksiä jotain yksittäistä asiaa, jonka kohdalla periaatteesta poiketaan ja aletaankin valvoa ja rangaista ihmisiä siksi, että he tekevät jotain itselleen vaarallista. Yksilönvapauden periaatteen vastainen laki ei ole mitään muuta kuin puhdasta mielivaltaa. Se ei perustu mihinkään muuhun kuin pakkoon. Tämän tyyppisen lain mielivaltaisuutta korostaa vielä se, että siinä kielletyksi määrätty asia on kokonaisturvallisuuden kannalta yleensä täysin merkityksetön. Vaara, että ihmiselle tapahtuisi jotain pahaa siksi, että hän ei noudata kyseistä lakia, on sama luokkaa kuin vaara, että meteori putoaisi hänen päähänsä. Ainoa todellinen vaara tämän tyyppisen mielivaltaisen lain rikkomisesta on viranomaisvaara rangaistuksineen. 

Yleisten vapausperiaatteiden vastaiset mielivaltaiset lait ovat ihmisten kiusaamista ja simputtamista sanan aidoimmassa merkityksessä. Niillä on todennäköisesti myös kierolla tavalla kasvattava merkitys. Ihmiset ehdollistetaan sokeaan tottelemiseen määräyksien järkevyyttä kyseenalaistamatta. Ihmisistä tehdään kuuliaisia tottelemiskoneita - jotain salattua tulevaisuuden päämäärääkö ajatellenko? 

Missä ja milloin tuollaisia lakeja syntyy?

Usein mielivaltaisen lain syntymisessä näyttää olevan kyse pelkästään siitä, että joku korkea virkamies on jossakin joskus ollut “tätä mieltä”, ja hänen mielipiteensä on pitkän prosessin seurauksena lopulta kirjattu ihmisiä velvoittavaksi pakkomääräykseksi lain tai asetuksen muodossa. Tämän tyyppinen päivänvaloa kestämätön laki on todennäköisesti sujautettu eduskunnan hyväksyttäväksi joulun välipäivinä tai loman alla tai muuna ajankohtana, jolloin kansanedustajilla on ollut muutakin tekemistä ja mietittävää, eikä suuri osa heistä ehkä ole ollut edes paikalla, kun laki on hyväksytty. Voisin mainita konkreettisia esimerkkejä. 

Eduskunta hyväksyy ja presidentti vahvistaa, eikä raskaita lakipaketteja kukaan taida edes jaksaa lukea läpi. Kansanedustajat luottavat virkamiehiin, joiden kynänjälkeä lakiehdotus on.

Vaikka ihmisten henkilökohtaista turvallisuutta ei voitaisikaan asiallisesti käyttää perusteena rankaisemiselle, sitä kuitenkin käytetään, koska muutakaan ei keksitä. Turvallisuudesta on tehty propagandan avulla pyhä asia, johon vetoamalla arvostelu vaiennetaan ja keskustelu tukahdutetaan, koska kuka järkevä ihminen nyt turvallisuutta vastustaisi.

Turvallisuus on erinomainen ase totalitaariselle hallinnolle pakkovallan perustelemiseksi, koska hallinnon edustajilla on suvereeni oikeus määritellä, milloin on kyse turvallisuudesta, ja mitä käsitteeseen milloinkin sisältyy. Arvosteleminen ei ole suotavaa, koska se katsotaan yritykseksi heikentää turvallisuutta.

Suurimman kaliiberin ase turvallisuuden rintamalla on tietysti “kansallinen turvallisuus”, koska siihen kuuluu jo lähtökohtaisesti salailua ja laajat poikkeusvaltuudet. Kun on kyse kansallisesta turvallisuudesta, sen nimissä voidaan tehdä - ja on tehtykin - melkein mitä vain. Kansallinen turvallisuus on niin tärkeä asia, että yksilön oikeudet väistyvät.

Jos rangaistuksen saanut kansalainen pystyy aukottomasti osoittamaan, ettei hän ole vaarantanut itsensä tai muidenkaan turvallisuutta, saako hän rangaistuksensa kumottua? Ei tietenkään, vaan tässä vaiheessa hänelle viimeistään tulee selväksi, ettei rankaisemisessa olekaan kyse turvallisuudesta vaan pelkästään siitä, että lakikirjaan kirjoitettuja pakkomääräyksiä on noudatettava, vaikka ne olisivat miten turhia ja typeriä tahansa.

Jostakin kohtaa lakitekstistä saattavat löytyä sanat “on omiaan”, joilla valhe on puettu kirjalliseen muotoon. Eli jos jonkin asian katsotaan heikentävän kansalaisen tai jonkun muun turvallisuutta joissakin tietyissä erikoisolosuhteissa, kyseinen asia “on omiaan” vaarantamaan turvallisuuden myös sellaisissa olosuhteissa, missä se tosiasiassa ei vaaranna turvallisuutta. 

”On omiaan” -valheen lisäksi viranomaiset ovat esitelleet uuden perusteen, joka on vielä hullumpi. Tämä peruste on ”abstrakti” vaarantuminen tai vaarantaminen. Jos ei siis voida millään tekosyilläkään osoittaa, että jostakin teosta olisi ollut kenellekään vaaraa, voidaan väittää, että siitä oli ”abstraktia” vaaraa. Tällaisella hölynpölyllä ihmisten simputtamista ja rankaisemista nykyaikana perusteellaan. Itse George Orwellkaan ei olisi keksinyt mitään näin älytöntä. 

Kuten edellä totesin, ei ole olemassa yksiselitteistä lakia, joka edellyttäisi kansalaisia rangaistuksen uhalla huolehtimaan terveydestään, hyvinvoinnistaan ja turvallisuudestaan. Koska tällaista alkuperäistä lakia - esimerkiksi perustuslakia - ei ole, yksilönvapautta rikkovia lakeja ei ole voitu johdatella siitä, mikä tekee näistä laeista pelkkiä mielivaltaisia pakkomääräyksiä. Ne ovat ilmassa leijuvia lakeja. 

Perustuslaissa mainitaan ihmisten oikeus yksilönvapauteen ja myös turvallisuuteen ja nimenomaan tässä järjestyksessä. Ihmisten kuvitellulla oikeudella turvallisuuteen ei saa mitätöidä heidän oikeuttaan vapauteen. Näin kuitenkin enenevässä määrin tehdään, mikä tarkoittaa sitä, että yksilönvapautta sanan alkuperäisessä ja aidossa merkityksessä ei ole enää olemassa. Portti täydelliseen diktatuuriin on avoinna. 

Juridiikka ja moraali

Juridisessa ajattelussa, johon lainsäädäntö perustuu, rikoksella tarkoitetaan lain rikkomista eli toimimista lain kieltämällä tavalla tai toimimattomuutta lain määräämällä tavalla. Laki puolestaan on määräyskokoelma, jolla mm. säädetään valtasuhteista. Laki on olemassa, jotta olemassa olevat valtasuhteet säilyisivät, ja jotta mahdolliset muutokset niissä tapahtuisivat hallitusti - mieluummin vaalien kuin vallankaappauksen kautta.

Moraalisessa ajattelussa arvio tehdään jonkin universaalin moraaliperiaatteen mukaan, johon tekojen hyvyyttä ja pahuutta verrataan.

Yksi tunnetuimmista universaaleista moraaliperiaatteista on ns. kultainen sääntö, joka esiintyy hieman erilaisina versioina eri uskonnoissa ja filosofioissa. Tämä sääntö on pohjana myös valistuksen aina kirjoitetussa Yhdysvaltain perustamisasiakirjassa sekä sen esimerkin perusteella laaditussa Ranskan ihmisoikeuksien julistuksessa sekä monissa arvostettujen filosofien teksteissä. Perusajatus on tasa-arvo eli tilanne, jossa jokaisella on yhtäläinen oikeus tehdä, mitä hän haluaa, kunhan teot eivät vahingoita muita. Tämän säännön allekirjoittavat myös eräät nykyisin toimivat poliittiset liikkeet kuten libertarismi.

Jos rikos määritellään universaalin tasa-arvon periaatteen mukaan, aivan erilaiset teot ovat rikoksia tai eivät ole rikoksia, kuin jos teot määriteltäisiin nykyisen eriarvoisuuden ylläpitämiseksi voimassa olevan lainsäädännön perusteella. 

Jos tavallinen ihminen tekee jonkin lainvastaisen teon, joka ei vahingoita muita, hän syyllistyy juridisessa mielessä rikokseen. Moraalisessa mielessä – kun määrittely tapahtuu tasa-arvon pohjalta – hän ei syyllisty rikokseen vaan pelkästään käyttää oikeutettua yksilönvapauttaan. 

Nykyinen poliittinen järjestelmä perustuu mielivaltaan. Ajatellaan, että lain oikeutukseksi riittää se, että joku on jollakin keinolla päässyt esittämään eduskunnassa mielipiteensä ja saanut poliittisten lehmänkauppojen avulla sille kannattajia. Joksikin keinoksi hyväksytään nykyisessä yhteiskunnassa se, että eduskuntaan pääsy on tapahtunut vaalien avulla.

On siis olevinaan kansan tahto, mitä eduskunnassa päätetään. Entä sitten vaikka olisikin? Eikä se sitä paitsi ole kansan tahto vaan parhaassakin tapauksessa vain äänestäjien – ei siis koko kansan – enemmistön tahto. Eikä se ole usein edes sitä.

Jos enemmistöaseman katsotaan oikeuttavan tyrannian harjoittamisen toista mieltä olevia kohtaan, eikö silloin koulun pihallakin voitaisiin hakata yksittäinen oppilas enemmistön kollektiivisella päätöksellä, joksi katsottaisiin myös vaikeneminen. Demokratia näyttäisi hakkaamisen muodossa toimivuutensa, joten pulinat pois.

Enemmistö ihmisistä on propagandististen iskulauseiden avulla aivopestyä ja manipuloitua massaa, joka uskoo, mitä sen halutaan uskovan. Media aivopesee ihmisiä sensuroimalla tietoja, jotka voisivat vaikuttaa kansalaisten mielipiteisiin ei-toivotulla tavalla ja korostamalla tietoja, joiden se haluaa vaikuttavan kansalaisten mielipiteisiin toivotulla tavalla.

Kun kansalaiset saavat puolueellista ja sensuroitua tietoa, he muodostavat mielipiteensä tämän tiedon pohjalta, ja äänestävät vaaleissa ehdokkaita, joiden ajatukset vastaavat heidän manipuloituja mielipiteitään.

Olisi hyväuskoista kuvitella, että mieltenmuokkausta tapahtuisi vain joissakin asioissa. Sitä tapahtuu kaikessa mahdollisessa. Ihmisten mielipiteet ja ajattelu laajemminkin ovat suurelta osin ulkoapäin istutettuja. Ja tämän ulkoapäin istuttamisen keskeisiä periaatteita on järjestelmän oikeutuksen hyväksymisen takominen ihmisten päähän. Se on propagandaa harjoittavan median päätehtävä. Media on taloudellisesti sekä muullakin tavoilla sidoksissa järjestelmään, joten se ei voisi toimia muulla tavoin. Näkyvin esimerkki ja todiste tällaisesta mieltenmuokkauksesta on se, että enemmistö ihmisistä kaikissa maissa kannattaa oman maansa järjestelmää ja perusarvoja. Väkivalloin keinotekoisesti kahteen osaan jaetut maat osoittavat tämän kaikkein selvimmin. Vaikka ihmiset ovat lähtökohtaisesti samanlaisia ja jakavat yhteisen historian, raja-aidan eri puolilla he kannattavat aivan erilaisia arvoja ja politiikkaa. Kaksi Korean valtiota ovat tämän hetken tunnetuimmat esimerkit. 

On olemassa kasvava määrä lakeja, jotka antavat viranomaisille oikeuden puuttua kansalaisen yksityiselämään muodollisesti kansalaisen oman edun nimissä ilman, että todellisuudessa olisi kyse kansalaisen omasta edusta. Tällaisen hyväksyvää ajattelutapaa kutsutaan paternalismiksi.

Jos lähtökohtana pidetään sitä, että ”puolueella” tai millä tahansa vallan kahvaan päässeellä ryhmällä on täysi oikeus päättää pakkokeinoista ketä tahansa kohtaan, olipa hän asioista mitä mieltä tahansa, tällöin hyväksytään pakkovalta. Asia ei muutu muuksi, vaikka ”puolue” perustelisi pakkokeinot jollakin keksimällään selityksellä, olipa selitys pätevä tai – niin kuin usein on asian laita – vain huonosti verhottu tekosyy pakkovallan käyttämiseen sen itsensä takia pelkästään väkivaltaviromaisten brutaaliksi viihteeksi.

Tällä hetkellä tilanne on edellä kuvattu. Ja koska se on sellainen, ja se sellaiseksi hyväksytään, mikä tahansa pakkovalta on yhtäläisen oikeutettua – myös sellainen pakkovalta, jonka panee toimeen jokin kolmas osapuoli kuten terroristijärjestö tai hyökkäyssodan aloittava miehittäjävaltio. Teon oikeutuksen määrää ainoastaan valta ja voima eli se, pystyykö tekijä teon tekemään.

En tietenkään kannata tuollaista väkivaltaan ja pakkoon perustuvaa mallia. Kuvasin vain, millainen on nykyinen tilanne. 

Epävapaa demokratia

Helsingin Sanomissa oli joitakin vuosia sitten kirjoitus avioliittolain muutoksesta ja avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten oikeudesta periä isänsä. Lehdessä haastateltiin muutamia oikeustieteilijöitä, jotka arvostelivat uutta lakia. Seuraavassa on ote artikkelista: 

Perustuslain mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan esimerkiksi sukupuolen, iän tai alkuperän perusteella. Sama syrjintäkielto toistetaan lukuisissa ihmisoikeussopimuksissa, joihin Suomi on liittynyt.

Ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Entä sitten? Ovathan kuolemaantuomittu ja pyövelikin yhdenvertaisia lain edessä. Toisen heistä laki on määrännyt kuolemaan, ja toiselle laki on antanut oikeuden toimia kuoleman toimeenpanijana. 

Jos yhdenvertaisuutta oikeasti tavoitellaan, eikö itse lakien pitäisi olla sellaisia, että ne eivät tee ihmisistä eriarvoisia. 

Ovatko ihmiset yhdenvertaisia. Periaatteessa kyllä, mutta on yksi koko ajan merkittävämmäksi tuleva elämänalue, jossa yhdenvertaisuus ei toteudu, eikä sen toteutumista edes vaadita. 

Samanarvoisuus – jos sellaisen kuvitellaan olevan olemassa – katoaa siinä silmänräpäyksessä, kun joku sanoo taikasanan ”turvallisuus”. Onhan turvallisuus tärkein asia maailmassa. Ensin on turvallisuus, sitten vasta yhdenvertaisuushöpinät. Määritteleehän vanha kunnon Maslowkin turvallisuuden yhdeksi keskeisistä tarpeista ennen kevyempiä ja vähemmän tärkeitä tarpeita, joihin yhdenvertaisuus ja muut sen kaltaiset kuuluvat. Jos turvallisuus vaarantuu, ihminen voi kuolla. Jos yhdenvertaisuus vaarantuu – kuka siitä on kiinnostunut. 

Koska turvallisuus on määritelty yhdeksi tärkeimmistä tarpeista, sitä ei voida antaa yksityisten ihmisten tai edes poliitikkojen päätettäväksi. Turvallisuudesta päättäminen on asiantuntijoiden ja korkeiden virkamiesten ja lainvalvojien yksinoikeus. Ja heillä on myös yksinoikeus päättää, mitkä asiat ovat turvallisuusasioita. Nämä turvallisuutta koskevat yksinoikeudet merkitsevät sitä, että näennäisesti demokraattisen järjestelmän sisällä on diktatuuri, jonka ei tarvitse kuunnella kansalaisten mielipiteitä. Tiedotusvälineet toimivat diktatuurin propagandakanavina. Turvallisuuteen liittyviä asioita ei kyseenalaisteta. Media toistaa ne sanasta sanaan niin kuin turvallisuusviranomaiset ne sanelevat. 

Poliitikot eivät näistä asioista kovin paljon ja kovin yksityiskohtaisesti keskustele. Kansalaiset eivät näistä asioista välitä. Vaalikampanjoissa ei näistä asioista puhuta muuten kuin epämääräisellä yleisellä tasolla siten, että puolueet lupaavat ihmisille lisää turvallisuutta. He eivät lupaa sitä siksi, että kansallisten turvallisuus olisi uhattuna. He lupaavat sitä siksi, että turvallisuus on yksi perustarpeista, ja siitä puhuminen saa aikaan hyvän olon tunteen ja sen kokemisen, että kansalaisista huolehditaan. 

Kansalaisten keskuudessa lietsotaan pelkoa kertomalla kuvitteellisista uhkista ja valehtelemalla, että niistä ei nykymenolla riittävästi huolehdita. Kansalaisille sanotaan, että seuraavissa vaaleissa voit saada aikaan muutoksen, kun äänestät meitä. 

Intialais-amerikkalainen toimittaja-kolumnisti Fareed Rafiq Zakaria kirjoitti vuonna 1997 paljon huomiota saaneen artikkelin ”The Rise of Illiberal Democracy”, jossa hän esitti huolestuneisuutensa siitä, että epävapaat demokratiat lisääntyvät ja voivat hyvin eri puolilla maailmaa. Hän muistutti, että demokratia ei automaattisesti takaa vapautta, vaan demokratiaa voidaan päinvastoin käyttää vapauksien poistamiseen. Hän tiivisti liberalismin ajatuksen seuraavasti: 

”In almost all of its variants, constitutional liberalism argues that human beings have certain natural (or "inalienable") rights and that governments must accept a basic law, limiting its own powers, that secures them.”

Liberalismissa on kyse kansalaisten perustavaa laatua olevista oikeuksista, joita demokraattisten valtioiden tulisi suojella ja edistää – eikä mitätöidä, kuten laajasti on tapahtumassa. Erityisesti Fareed Zakarian pitkän kirjoituksen viimeisiä virkkeitä on lainattu paljon, koska niissä tiivistyy hyvin se, mistä hänen mielestään on kyse. 

”Eighty years ago, Woodrow Wilson took America into the twentieth century with a challenge, to make the world safe for democracy. As we approach the next century, our task is to make democracy safe for the world.” 

Se, joka hallitsee mediaa, hallitsee mieliä

Ihmiset muodostavat kantansa asioista sen tiedon mukaan, mikä heillä on. Kysymys kuuluu, mistä ihmiset saavat tämän tiedon. 

Ennen vanhaan tietoa sai sanomalehdestä sekä yleisradion ja television uutisista. Internettiä ei ollut, blogeja ei ollut, ulkomaalaisia uutislähteitä voi voinut seurata ellei ostanut vieraskielistä sanomalehteä tai kuunnellut ulkomaisia radiolähetyksiä, mitä vain harvat tekivät. 

Paljon on muuttunut, mutta jotain on säilynyt myös muuttumattomana. Kun nykyisin tapahtuu jokin yleisöä kiinnostava asia, ensiksi siitä kerrotaan yleensä uutisissa. Vasta sen jälkeen asiaa aletaan käsitellä sosiaalisessa mediassa. Tässä vaiheessa voi levitä uutta tietoa ja uusia "juoruja", jotka kuitenkin media pian nappaa - tai tappaa. 

Media on edelleenkin avainasemassa. Foorumikeskusteluissakin viitataan usein johonkin tietoon, jonka jokin tiedotusväline on maininnut. Uutta tietoa median ulkopuolisista lähteistä tulee mukaan aika vähän, mutta joskus sitä kuitenkin tulee. Media luonnollisesti seuraa netissä käytävää keskustelua, joten tiedot liikkuvat molempiin suuntiin, 

Joskus foorumeilla mainitaan jokin yksityinen lähde, jossa asioista on kerrottu. Tällaisessa tapauksessa käy kuitenkin joskus niin, että vähän ajan päästä ”sivu on poistettu” tai ”video on poistettu”. Jos herkullisen uutispalan sattuu löytämään yksityiseltä ”saitilta”, se kannattaa kopioida ennen kuin se häviää, mikäli haluaa joskus viitata tähän alkuperäiseen tietoon.  

Sosiaalisesta mediasta ja foorumeilla käytävästä keskustelusta huolimatta äänestävän kansan valtaosa saa tietonsa edelleenkin valmiiksi pureskeltuna ja valmiiksi annosteltuna radion ja television uutisista sekä sanomalehdistä ja niiden nettisivuilta. On edelleenkin paljon ihmisiä – ja nämä ihmiset ovat nimenomaan äänestäjäkunnan perinteistä ydinjoukkoa - joiden internetin käyttö on hyvin rajallista. Ukrainan sodan aikana tämä on käynyt selvästi ilmi siinä, miten venäläinen suuri yleisö muodostaa kantansa valtiollisen TV:n ohjelmien perusteella. 

Kaiken näennäisen tiedonpaljouden keskellä todellinen avaintieto tulee edelleenkin suurimmalle osalle ihmisistä vain hyvin harvoista lähteistä, tämän lähteen haltijoilla on avaimet kansan mielipiteiden muokkaamiseen. 

Asioiden käsittelemisessä nettifoorumeilla on se ongelma, että keskustelijat ja mielipidejohtajat eivät kykene tai halua nähdä asioita laajemmin kuin siinä pienessä perspektiivissä, mikä milloinkin on jonkin yksittäisen tapauksen ympärillä. Tahallisesta suppeakatseisuudesta on kyse silloin, kun yksittäistä tapausta käytetään propagandistisesti hyväksi jonkin poliittisen päämäärän edistämiseen. 

Kun tilanne on ”kuuma”, eli kun kansa on kiihtynyt jonkin mieliä kuohuttavan uutisen takia, propagandistit iskevät. Yleisö on silloin haavoittuvimmillaan ja otollisimmillaan. Jos asiaa mietittäisiin rauhallisesti ilman kiihkoa, huomattaisiin, että propagandistin ehdottama muutos – mikä se sitten onkin – voi olla kenties puolusteltavissa sen nimenomaisen yksittäistapauksen valossa, mikä parhaillaan kuumana aiheena foorumeilla käsitellään, mutta sillä olisi paljon kielteisiä vaikutuksia ja vaikutusten vaikutuksia muualla. Yhteen esimerkkitapaukseen sopiva oikeudenmukaisuus ilmenisi epäoikeudenmukaisuutena tuhansissa muissa tapauksissa. Kaikkea ei voi eikä pidä mitoittaa ääri-ilmiöiden perusteella, tai arjesta tulee ikävää. 

On parempi, että kärsitään joskus harvoin ääri-ilmiöstä kuin että kärsitään joka päivä siitä, ettei koskaan kärsittäisi ääri-ilmiöstä.

Propagandistit eivät ole oikeasti kovin kiinnostuneita siitä yksittäisestä asiasta, jonka yhteydessä he propagandaansa esittävät. Heillä on nimenomaan tavoitteena saada aikaan laajempia heijastusvaikutuksia. Yksittäistapaus on vain keppihevonen, jonka avulla propaganda saadaan uppoamaan mielentilaltaan järkkyneeseen kansaan. Totalitaariset valtiot käyttivät tätä taktiikkaa aikoinaan, ja se on edelleen yksi tehokkaan propagandan kulmakivistä. 

Aina, kun tapahtuu jokin mieliä kuohuttava rikoksiin tai väkivaltaan tai turvallisuuteen liittyvä asia, vapaudenvastaiset kansankiihottajat ryömivät esiin koloistaan ja alkavat soittaa ikivanhaa levyä siitä, miten tarvitaan lisää kuria ja järjestystä ja vallan keskittämistä, jotta vastaavaa ei enää tapahtuisi. Pelokas kansa hyväksyy ruuvin kiristämisen ja oman vapautensa vähentämisen, koska se kuvittelee vaihtoehdon – sen, että ei tehtäisi mitään – olevan vielä pahempi.  

Ihmisluonteen vastainen yhteiskuntajärjestelmä toimii huonosti

Yleisradion uutissivulla kerrotaan, että Turun yliopiston evoluutiopsykologian opetuksesta vastaava Markus Rantala on saanut vihapostia. Kaikki eivät hyväksy oppiainetta:

Rantalan mukaan vääriä tietoja evoluutioteorioista ruokkivat ennen kaikkea vasemmistolaiset humanistit. Tarkemmin sanoen miehet.

– Kun 1970-luvulla alettiin selittää ihmisen käyttäytymistä evoluutionäkökulmasta, niin vasemmisto hyökkäsi tosi voimakkaasti evoluutiobiologiaa ja evoluutiopsykologiaa vastaan. He ajattelivat, että jos ihminen on synnynnäisesti itsekäs, niin kommunismi ei voi toimia.

Evoluutiopsykologinen näkemys ihmisluonteesta ja sen kehittymisestä on saanut yhä enemmän kannatusta, vaikka äärivasemmisto ei ole siitä pitänytkään. Käytännön havainnot nimittäin puhuvat sen puolesta, että ihmisillä on tietty evoluution myötä muokkautunut luonto, aivan kuten eläintenkin kohdalla puhutaan lajityypillisestä käyttäytymisestä. Tietokoneissa vastaava asia voisi olla BIOS eli pysyvät perusasetukset

Ajatus tiettyjen perustason henkisten ominaisuuksien periytymisestä sopii mielestäni hyvin yhteen evoluution ajatuksen kanssa. Tietynlaiset olosuhteet suosivat tietynlaisia fyysisiä ja mentaalisia ominaisuuksia. Luonnonvalinta pitää huolen siitä, että ulkoisten olosuhteiden kannalta parhaat ominaisuudet omaavat yksilöt lisääntyvät eniten. Nämä ominaisuudet rikastuvat vähitellen tulevissa sukupolvissa, ja lajissa tapahtuu hidasta kehittymistä ja muuttumista.

Jos ja kun evoluutio hyväksytään vallitsevaksi tosiasiaksi fyysisissä ominaisuuksissa, esimerkiksi ihmisen kehittymisessä alkuihmisestä nykyihmiseksi, miksi joillekin tuntuu olevan ongelma myöntää, että kehitystä on tapahtunut samaan aikaan myös henkisellä puolella.

Jos evoluutiopsykologisten ajatusten pohjalta mietitään yhteiskuntaa ja sen kehittymistä, mihin päädytään? Uutisessa mainittiinkin jo, että vasemmisto on vastustanut evoluutiopsykologiaa, koska sen mukaan kommunismi ei voi toimia.

Jos ihmiset ovat itsekkäitä, niin kuin evoluutiopsykologit väittävät, voiko kommunismi toimia? Se on taidettu jo nähdä. Kommunismi voi jollakin tavalla toimia, jos ihmisten itsekkyyden annetaan toteutua pakkovallan käytön alueella taloudellisen vallankäytön sijasta. Yhteiskunnassa voi olla taloudellinen eriarvoisuus ja poliittinen tasa-arvoisuus tai taloudellinen tasa-arvoisuus ja poliittinen eriarvoisuus, mutta yhtä aikaa nämä asiat eivät voi esiintyä. Läntiset markkinatalousmaat ovat sekajärjestelmiä, joissa taloudellinen ja poliittinen valta pyritään pitämään tasapainossa.

Anarkismi rakentuu utopistiselle ajatukselle, jonka mukaan taloudellinen tasa-arvo ja poliittinen tasa-arvo voisivat olla voimassa yhtä aikaa. Vasemmistolaisessa anarkismissa uskotaan ihmisten luontaiseen solidaarisuuteen ja yhteishenkeen, jonka oletetaan ilmenevän siten, että ihmiset vapaaehtoisesti sovussa keskenään luopuisivat pyrkimyksistään tavoitella sen enempää taloudellista kuin poliittistakaan valtaa. Tuloksena olisi harmoninen yhteiselo, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Oikeistolaisessa anarkismissa eli libertarismissa taas oletetaan, että kapitalismin luonnonlait pitäisivät huolen siitä, että asiat ratkeaisivat kaikkien kannalta parhaalla mahdollisella tavalla. Ihmiset toimisivat luonnostaan itselleen ja muille hyötyä tuottaen.

Kummassakaan anarkismin suuntauksessa ei oteta riittävästi huomioon ihmisluontoa. Vasemmistoanarkismissa järjestelmä muuttuisi diktatuurivaltioksi poliittisten komiteoiden ja muiden elinten kaapatessa aseellisen vallan itselleen. Oikeistoanarkismissa maata omistavat suurkapitalistit perustaisivat pieniä aseellisia valtioita, jotka talouden ja voimankäytön luonnonlakien mukaan ennen pitkää yhdistyisivät yhdeksi valtioksi. 

Kommunismin ja anarkismin tapaisia aatteita, joissa ihmisen perusluonne on jätetty huomioimatta, voidaan nimittää utopioiksi. Ne eivät voi toimia käytännössä. 

Poliittisesti tasa-arvoinen yhteiskunta ei mielestäni ole samalla tavalla täydellinen utopia. Sillä voisi olla paremmat mahdollisuudet toimia käytännössä, jos niin haluttaisiin. Tällainen järjestelmähän nimittäin on jo olemassa monillakin aloilla. Ajatellaan vaikka jotakin harrastekerhoa tai yhdistystä. Kaikki ovat tasa-arvoisia siinä mielessä, että kukaan ei käytä pakkovaltaa. Silti järjestelmä toimii ja ihmiset tekevät asioita yhteiseksi hyväksi.

Vanhat maalaiskylätkin ovat oikeastaan olleet hengeltään varsin tasa-arvoisia. Elämä on perustunut yleiseen konsensukseen ja kylähengen ylläpitämiseen. Ei ole tarvittu valtavaa määrää kieltoja, valvontakameroita ja sakotuspartioita kuten nykyisissä yhteiskunnissa, joissa elämä perustuu ylhäältä päin saneltuun pakkovaltaan.

Olen tullut siihen tulokseen, että yhteiskunnilla on tendenssi kehittyä kohti autoritäärisyyttä ja totalitarismia. Syyt voidaan mielestäni johdatella evoluutiopsykologiasta. Lyhyesti sanottuna ajatus on seuraava.

Ihmisten perusluonteeseen kuluu voimakas taipumus ylläpitää tai parantaa omaa suhteellista asemaansa asosiaalisessa hierarkiassa. Koska ihmisten kyvyissä on eroa, lopputuloksena on väistämättä taloudellinen ja/tai poliittinen hierarkia, jossa parhaiten menestyneet ovat johdossa. Demokraattinen järjestelmä on yritys tasoittaa eroja ja tehdä yhteiskunnasta tasa-arvoisempi antamalla tavalliselle ihmiselle mahdollisuus saada mielipiteensä esille.

Koska ihminen on perusluonteeltaan sosiaalinen, hänen evoluution myötä kehittyneeseen luonteeseensa kuuluu ominaisuus olla ”keikuttamatta venettä” eli olla hajottamatta omaa sosiaalista ryhmäänsä, jonka olemassaolosta hän on riippuvainen. Ne esi-ihmiset, jotka keskinäisellä riitelyllään hajottivat oman ryhmänsä tai ”laumansa”, joutuivat surman suuhun eivätkä välittäneet geenejään eteenpäin. Näin ollen nykyihmisen geeneissä on itsekkyyspyrkimyksen rinnalla myös tietynlainen sosiaalisuuden ja yhteistyön elementti, jonka aktivoitumisen huomaa esimerkiksi erilaisissa kriisitilanteissa. Itsekkäätkin ihmiset alkavat huolehtia yhteisestä edusta ja toinen toisistaan, kun kokevat koko yhteisön olevan uhattuna. Tätä ihmisten ominaisuutta ovat vallanpitäjät käyttäneet mitä törkeimmällä tavalla hyväkseen lietsoessaan isänmaallisuuden hengessä sotia vieraita kansoja kohtaan. ”Sankarivainajat”, liput, valat, marssit, juhlapuheet ja muu tällainen propagandistinen rekvisiitta ovat osa tätä ilmiötä.

Edellä mainitut kaksi tekijää eli eriarvoisuuteen johtava kilpailu ja halu olla vahingoittamatta omaa yhteisöä johtavat kohti diktatuuria. Vaikka järjestelmä olisi muodoltaan demokraattinen, sen sisällä toimii elementtejä, jotka pyrkivät lisäämään omaa valtaansa. Vallan keskittyminen tapahtuu askel askeleelta, ja sen tukena on median harjoittama mieltenmuokkaus. Koska ihmisiin on sisään rakennettuna ominaisuus olla vastustamatta yhteisön arvoja ja tahtoa, jota media propagandallaan heijastelee ja samalla ohjailee, ihmiset alistuvat pakkovaltaan sitä mukaa, kun se kiristyy. Ei ole olemassa rajaa, jolloin ihmiset sanoisivat, että nyt riittää. Ihmisten alistuminen on loputonta johtuen edellä mainitusta syystä. Maailmassa ei ole niin julmaa ja hirveätä diktatuuria etteivätkö sen alaisuudessa elävät ihmiset hyväksyisi sitä.

Tavallinen kansa ei koskaan nouse oma-aloitteisesti kapinaan. Tarvitaan aina joku tai joitakin, jotka perustavat vallitsevan järjestelmän kanssa kilpailevan arvojärjestelmän ja saavat kansalaiset liittymään siihen. Kun kansalaiset lähtevät kapinoimaan, he eivät katso toimivansa omaa yhteiskuntaansa ja kansaansa vastaan, koska he ovat kapinan alkaessa jo henkisesti siirtyneet uuden kapinallisen yhteisön jäseniksi. Tämän yhteisön he katsovat olevan kansansa todellinen edustaja. Järjestelmä, jota he lähtevät kaatamaan, on heille tässä vaiheessa jo vihollinen.

Edellä mainitusta syystä diktaattorit ovat aina suhtautuneet hyvin ankaralla kädellä toisinajattelijoihin, jotka he kokevat potentiaalisiksi kapinanlietsojiksi. Tavallinen kansa ei ole heille uhka, ellei joku kiihota sitä.

Mietteitä vapaudesta ja vallasta

(Tämä teksti on kirjoitettu alun perin 1990-luvulla, ja sitä on tähän blogiin liitettäessä hieman muokattu.)

NYKYAIKA

Tunnettu viestintäprofessori Osmo A. Wiio kirjoitti 24.2.1985 sanomalehti Uuden Suomen kolumnissaan:

"Sosiaaliseen suhteeseen perustuva valta kuuluu olennaisena osana kaikkien laumaeläinten ominaisuuksiin. Kaikki lähisukulaisemme elävät tarkasti vallan jakoon perustuvissa yhteisöissä. Kaikissa ihmisyhteisöissä kaikkina aikoina on niin ikään ollut vallanjakoa."

Oliko Wiio oikeassa?

On totta, että useimmissa eläinlaumoissa vallitsee vahvimman laki, jossa voimakkain yksilö saa nauttia etuoikeutetusta asemastaan. Se pääsee ensiksi saaliinjaolle (tästäkin on poikkeuksia, kuten edellä todettiin), sillä on parhaat mahdollisuudet puolisonvalinnassa jne. Mutta se ei jaa käskyjä alamaisilleen, jotka edelleen jakaisivat niitä omille alamaisilleen - kuten valtahierarkiassa tapahtuu.

Korkeampien eläinlajien keskuudessa ei yleensäkään ole alamaisia. On vain vahvempia yksilöitä ja heikompia yksilöitä. Asetelmaa voisi verrata ihmisten taloudelliseen järjestelmään rikkaineen ja köyhineen. Tai sitä voitaisiin verrata koululuokkaan, jossa muutama häirikkö terrorisoi "vahvimman lain" suomalla oikeudella heikompia tovereitaan. Tämänkaltaisista spontaaneista asetelmista on pitkä matka Wiion kuvailemaan elämään "tarkasti vallan jakoon perustuvissa yhteisöissä". Wiion lausahdus lieneekin vain tyypillinen yritys etsiä tieteen keinoin oikeutusta nykyiselle eriarvoisuuteen perustuvalle yhteiskuntajärjestelmällemme.

Väkivaltaiseen alistamiseen nojaavan valtahierarkian luonnollisuutta pidetään yleensä niin itsestään selvänä asiana, että esimerkiksi useimmissa alaa käsittelevissä kirjoissa se kuitataan pienellä maininnalla. Valtio-opin klassikkoihin kuuluva Maurice Duvergerin kirja "Poliittiset Järjestelmät" esimerkiksi alkaa (hieman lyhentäen) seuraavasti: "Jokaisessa sosiaalisessa ryhmässä - pienessä tai suuressa, alkukantaisessa tai korkeatasoisessa, tilapäisessä tai pysyvässä - syntyy perustava ero 'hallitsevien’ ja ’hallittujen' välillä. Aina havaitaan ihmisiä, jotka käskevät, ja toisia, jotka tottelevat. Aina on havaittavissa erilaistumista, ja aina on olemassa järjestettyä valtaa"

Duverger lisää, että Durkheimin koulukunnan sosiologit ovat tosin väittäneet, että ihmiskunnan kehityksen aamunkoitossa ei ollut tätä eroa hallitsevien ja hallittujen välillä. Hän pitää hypoteesia houkuttelevana, mutta toteaa, että me emme tiedä vastaako se todellisuutta.

Kuka sitten tietää? Onko poliittista valtaa ollut yhtä kauan kuin ihmisiäkin?

 

MENNYT AIKA   

Mitä ilmeisimmin ihminen eli ensimmäiset sadat tuhannet vuotensa eläinlaumojen kaltaisissa löysissä yhteisöissä, joissa oli vahvempia ja heikompia, etuoikeutettuja ja vähemmän etuoikeutettuja, vaikutusvaltaisia ja vähemmän vaikutusvaltaisia yksilöitä, mutta joissa ei kuitenkaan ollut erityisen tiukkaa valtahierarkiaa. Elämä sujui pääasiassa vapaaehtoisen yhteistyön merkeissä, ja jollei se sujunut, sopeutumaton voi lähteä etsimään uutta ryhmää tai kokeilla elämistä omin avuin. Tällainen oli käytäntö myös viimeisissä metsästys-keräilyelinkeinoa harjoittaneissa yhteisöissä, joita löytöretkeilijät ja tiedemiehet pääsivät havainnoimaan. Ja näin toimii myös simpanssien "yhteiskunta".

Ratkaisevia muutoksia ihmisten keskinäisissä suhteissa alkoi tapahtua siinä vaiheessa, runsaat kymmenen tuhatta vuotta sitten, kun ihmiset asettuivat pysyvästi paikoilleen harjoittamaan maanviljelyä ja karjanhoitoa. Vasta noihin elinkeinoihin siirtyminen mahdollisti kaupunkityyppisen asumismuodon, ja se puolestaan teki mahdolliseksi hierarkkisen alistus- ja määräysjärjestelmän kehittymisen. Vahvimmat yksilöt eivät enää tyytyneet pelkkiin parhaisiin saalispaloihin ja muiden ihmisten satunnaisiin mukilointeihin vaan he virallistivat väkivallan ja alkoivat vaatia itselleen yhä enemmän ja enemmän aineellisia rikkauksia, joiden omistamisen pysyvä kaupunkielämä mahdollisti paremmin kuin liikkuva metsästys ja keräily.

Sosiaaliantropologiset tutkimukset vahvistavat, että liikkuvien ihmisryhmien aikakausi oli varsin tasa-arvoinen. Liikkuva elämä ei nimittäin mahdollistanut omaisuuden keräämistä ja sitä kautta syntyvää sosiaalista eriarvoisuutta. Vasta paikalleen asettuminen synnytti "big man-" eli päällikköyhteisöjä, joissa toisilla oli enemmän omaisuutta kuin tosilla. Hautalöydöt vahvistavat, että vaeltavat ihmisryhmät eivät panneet vainajiensa hautoihin omaisuutta ja asemaa osoittavaa esineistöä vaan ainoastaan jotain vaatimatonta, kuten meren hiomia kiviä. Paikallaan pysyneiden yhteisöjen jäljiltä sen sijaan on löytynyt sekä rikkaita että köyhiä hautoja.

Vaikka päällikköyhteisöissä olikin jo havaittavissa alkavaa eriarvoisuutta, varsinainen poliittinen valta syntyi vasta aikaa myöten yhteiskunnallisten rakenteiden vakiinnuttua. Joka tapauksessa varallisuuden kasautuminen johti ennen pitkää myös vallan kasautumiseen, ja oikeastaan vasta tämän tapahduttua voidaan puhua käsitteestä institutionaalinen valta. Eriarvoistumisen myötä rikkaat yksilöt palkkasivat itselleen apulaisia keräämään yhä enemmän varallisuutta ja puolustamaan jo kerättyä. Syntyivät verot, armeijat ja yleensäkin ne elämänmuodot, jotka me yhdistämme yhteiskuntaan. Järjestelyn moraalinen perusta oli silloin ja on yhä täysin olematon. Maallinen valta on aina perustunut pelkästään vahvimpien oikeuteen, jonka nämä ovat eri tavoin legitimoineet saadakseen valtansa ja riistonsa kohteet tyytymään kohtaloonsa. Vastustajan osana on aina ollut alistuminen tai kuolema. Eriarvoistumiseen liittyy myös sotien alkaminen. Niissä mahtimiehet ovat taistelleet keskenään vallasta ja rikkauksista. Alamaisten osana on ollut kuoleminen milloin minkin aatteen, valtakunnan tai asian puolesta.

 

IHMISYYS  

Satojatuhansia vuosia kestänyt elämä metsästäjä- keräilijäyhteisöjen jäsenenä loi ihmiselle ne henkiset ominaisuudet, joita hän kantaa vieläkin. Ihmisestä ei kehittynyt muurahaisen tai mehiläisen kaltaista yhteisöeläintä, joka kyselemättä raataa kaikkien yhteiseksi hyväksi eikä koskaan kyseenalaista paikkaansa ryhmän jäsenenä. Sen sijaan ihmisestä kehittyi olento, joka toimii yhteistyössä muiden yksilöiden kanssa, mutta joka kuitenkin haluaa säilyttää henkilökohtaisen vapautensa, yksilöllisyytensä ja koskemattomuutensa. Mistä me voimme näin päätellä?

Todisteita näemme joka puolella ympärillämme. Hallitseviin ja hallittuihin, rikkaisiin ja köyhiin perustuvat yhteiskuntamme jo sinänsä ovat todiste ihmisen luonteesta. Jos ihmiset eivät arvostaisi vapautta, siitä ei kilpailtaisi. Kukaan ei tavoittelisi valtaa ja rikkautta hallitakseen muita vaan kaikki eläisivät muurahaisten ja mehiläisten tavoin asemaansa tyytyen. Jos ihmiset olisivat geeneiltään alistujia, mistä tulisivat alistajat?

Vapauden ja koskemattomuuden tarpeeseen liittyy väistämättä kilpailuvietti. Ennen kuin vastaamme miksi, tarkastelkaamme käsitettä valta.

 

VALTA 

Jos valtaa eli vapautta eli päätäntäoikeutta katoaisi salaperäisesti jonnekin, mutta yksikään ihminen ei katoaisi, joidenkin ihmisten elämään olisi pakko ilmestyä eräänlaisia "tyhjiä hetkiä", jolloin he vain ajelehtisivat ilman että he itse tai kukaan muukaan voisi vaikuttaa siihen mitä he tekevät. Jokainen tajunnee, että tällainen on mahdotonta. Jopa niillä, jotka näyttävät ajelehtivan, on kuitenkin oikeus kontrolliin omaa itseään kohtaan, vaikka he eivät tuota oikeuttaan käyttäisikään.

Tyhjien hetkien mahdottomuus merkitsee sitä, että järjestelmän sisäinen valta, vapaus, päätäntäoikeus - mitä nimeä haluamme käyttääkin - on häviämätöntä. Kukaan ei voi menettää päätäntäoikeuttaan niin ettei joidenkin muiden päätäntäoikeus saman verran lisääntyisi, eikä kukaan voi lisätä päätäntäoikeuttaan niin ettei joidenkin muiden päätäntäoikeus samalla vähenisi.

Kun yhteiskunnan tietyillä alueilla tapahtuu näennäistä vapautumista, me helposti kuvittelemme, että kokonaisvapaus lisääntyy. Vallan ja vapauden häviämättömyydestä kuitenkin seuraa, että näin ei voi tapahtua. Vapautuminen jollakin alueella kylläkin hetkeksi edistää tasa-arvoisuutta, sillä tietyiltä piireiltä poistuu valtaa, ja tämä valta muuttuu laajojen massojen vapaudeksi. Niin kuin kaikki rajalliset hyödykkeet valta kuitenkin ennen pitkää jälleen keskittyy muita kyvykkäämpien yksilöiden käsiin.

Järjestelmät, joissa oletetaan ihmisten vapaaehtoisesti luopuvan nykyisestä käyttäytymisestään ja alkavan elää veljellisessä ja pysyvässä tasa-arvossa keskenään kuten muurahaiset ja mehiläiset, eivät ainakaan toistaiseksi ole olleet pysyviä. Aina nousee joku, joka alkaa kamppailla vallasta. Näin tapahtuu silloinkin, kun valtakunta hajoaa. Valtatyhjiötä kestää vain hetken. Ennen pitkää muodostuu aseellisia mafia-, rikollis-, tai sotilasryhmiä, jotka ottavat mittaa toisistaan. Vahvimmasta muodostuu uuden valtion ydin samalla kun muut häviävät. Lopputuloksena on uusi valtio.

Valta on siis häviämätöntä. Sitä ei voida mitätöidä. Tasa-arvossa on aivan sama määrä valtaa kuin diktatuurissa. Se vain on jakaantunut eri tavalla.

Mitä valta on?

Vallalla, englanniksi power (=voima), ymmärretään yleensä mahdollisuutta vaikuttaa toisiin ihmisiin ja heidän tekemisiinsä. Käsite "valta" rinnastettiin edellä päätäntäoikeuteen ja vapauteen. Täsmällisesti ilmaistuna valta on päätäntäoikeuden se osa, joka ylittää yksilön päätäntäoikeuden silloin kun kaikki päätäntäoikeus on jaettu tasan kaikille samassa valtapiirissä oleville. Valta on toisin sanoen päätäntäoikeuden keskiarvon ylittävää päätäntäoikeutta – ja tällöin se on automaattisesti myös oikeutta päättää muidenkin kuin vain oman itsensä asioista.

Jottei asia vaikuttaisi liian yksinkertaiselta, niin todettakoon, että yhteiskunta muodostuu monista eri valtapiireistä, jotka ovat toistensa kanssa erilaisissa, osittain päällekkäisissä vaikutussuhteissa. Vallan häviämättömyyden laki pätee aina, olipa valtapiiri vain kahden henkilön välinen tai jonkin paikallisen laitoksen sisäinen tai koskipa se koko valtiollista järjestelmää. Vallan määrien vertailu yhden valtapiirin sisällä on helpompaa kuin jos yritettäisiin vertailla keskenään kahteen eri valtapiiriin kuuluvien (esimerkiksi vankilanjohtajan ja varuskunnan päällikön) valtaa. Eri valtapiireihin kuuluvathan eivät ole valtasuhteessa keskenään. Tavallisen kansalaisen kannalta valtaa on mielekkäintä tarkastella koko yhteiskunnallisen järjestelmän tasolla.

Valtaa voidaan arvioida kahdella ulottuvuudella, jotka ovat virallisuus ja fyysiset voimakeinot. Epävirallista ja voimakeinoihin perustumatonta valtaa ovat arvovalta, vaikutusvalta ja talousrikollisuus. Epävirallista mutta kuitenkin voimakeinoihin perustuvaa valtaa on väkivaltarikollisuus. Virallista mutta voimakeinoihin perustumatonta valtaa on taloudellinen valta. Virallista ja voimakeinoihin nojaavaa on poliittinen, valtiollinen valta.

Emme ehkä useinkaan tule ajatelleeksi, että tavallinen ylinopeussakkokin on väkivaltaisiin voimakeinoihin nojaavaa valtaa. Ellemme maksa, meidät viedään väkivalloin ja tarvittaessa fyysistä kipua tuottaen vankilaan. Jos yritämme paeta sieltä, elintoimintamme lopetetaan. Poliittisen vallan tärkein tunnusmerkki onkin se, että valta perustuu aina viime kädessä mahdollisuuteen tappaa vallan kohde.

Ainoastaan poliittinen, väkivaltaan perustuva virallinen valta, voitaisiin tasata ihmisten kesken. Sen sijaan esimerkiksi taloudellisen vallan tasaaminen olisi huomattavasti vaikeampaa, sillä se on riippuvainen materiasta ja työstä, ja niiden määrä vaihtelee koko ajan. Taloudellinen tasa-arvo olisikin mahdollinen vain silloin, jos vallitsisi poliittinen diktatuuri, joka pakottaisi kaikki ihmiset olemaan yhtä rikkaita. Tasa-arvo kumoutuisi heti, jos yksikin ihminen tuhoaisi omaisuuttaan. Tämän vuoksi yksityinen omistaminen olisi tasa-arvon olosuhteissa käytännössä mahdottomuus.

Tasa-arvo politiikassa ja tasa-arvo taloudessa ovat siis käsitteinä hyvin erilaiset, eikä ehkä ole sattumaa, että jo primitiivisessä simpanssilaumassa osataan erottaa toisistaan poliittinen ja taloudellinen valta.

Ihmisten kilpailuvietti perustuu ikiaikaiseen vapauden ja riippumattomuuden haluun, joka on syntynyt vuosimiljoonaisessa olemassaolon taistelussa, jossa vain vahvimmat yksilöt ovat säilyneet. Esihistoriallisina aikoina ihmisen riippumattomuuden vietti ei juuri voinut johtaa merkittävään eriarvoistumiseen, sillä olosuhteissa, joissa ei kerätty omaisuutta ja joissa elämä perustui vapaaehtoiseen yhteistyöhön ja liikkumiseen paikasta toiseen, ei olisi ollut mahdollista, että joku olisi valloittanut kaiken vapauden itselleen ja tehnyt muista orjiaan. Yhteisö olisi ennemmin hajonnut kuin suostunut elämään yhden jäsenensä orjana.

Sitä mukaa kun olosuhteet muuttuivat, ja ihmiskunnan keskuuteen alkoi kertyä asioita, joista on niukkuutta, alkuperäinen vapauden vietti alkoi saada yhä kilpailullisempia muotoja. Kilpailemisesta muiden kanssa tuli ainoa keino saavuttaa vapautta.

Oikeastaan koko ihmiskunnan kirjoitettu historia on pelkkää veristä alistamisen historiaa. On ollut hallitsijoita, valtataisteluja, valtakuntia, sotia, vapautuksia, valloituksia, loputonta tappamista... Harvassa ovat maininnat ihmisten elämisestä tasa-arvoisina ja ilman väkivaltaa keskenään. Mistä nämä alistajat ja tappajat olisivat tulleet, ellei ihmisessä olisi synnynnäistä voittamisen halua? Mistä valtataistelut ja sodat olisivat tulleet, ellei ihmisessä olisi kilpailuviettiä ja voitontahtoa? Mistä kapinat olisivat puhjenneet, ellei ihmisessä olisi synnynnäistä vapaudenkaipuuta, joka itse asiassa on vain vallanhalun "jalompi" ilmentymä?

On muitakin asioita, jotka vahvistavat kilpailuvietin ja alistumishaluttomuuden olemassaolon. Ihmisen vaistomainen pyrkimys kostaa paha teko eli maksaa takaisin kärsimänsä vääryys esimerkiksi on eräs osoitus hänen taistelutahdostaan haluttomuudesta alistua. Kostolla yksilö pyrkii palauttamaan ennen koston laukaissutta tekoa olleen valtatasapainon ja mahdollisesti saamaan hyvityksenkin. Alistuminen vastoin omaa tahtoa toisen ihmisyksilön tahdon alaisuuteen onkin eräs ihmisen sietämättömimpiä kokemuksia, joka herättää luonnostaan aggressioita.  Miksi näin olisi, jos ihminen olisi geeneiltään alistuja?

Vaikka ihminen onkin "peto", historia tuntee myös toisenlaisen ihmisen. Koko muistissa olevan historian ajan on väkivallan ja alistamisen ohessa ollut myös ihanteita toisenlaisesta elämästä. Valveutuneimmat yksilöt ovat tajunneet valtataistelun mielettömyyden ja päätelleet, että kaikkien ihmisten kaipaama vapaus kuuluu yhteisesti kaikille eikä pelkästään niille, jotka sen väkivalloin kulloinkin ottavat yksinoikeudekseen. Kautta vuosituhansien on vapauden tuli palanut sodan loimujen rinnalla milloin heikommin lepattaen, milloin voimakkaammalla liekillä. Monet tyrannitkin ovat havainneet sen ja luvanneet ihmisille vapautta antaen heille kuitenkin orjuutta. He ovat myös parhaansa mukaan kääntäneet vapauden aatteet orjuuden aatteiksi. Toive vapaudesta on kuitenkin aina elänyt.

 

DIKTAATTORIT  

Jos ihmiset kaipaavat vapautta, miten on selitettävissä aika ajoin esiintyvä vallanpitäjien ja diktaattoreiden palvonta? Nyt tullaan ihmisluonteen sellaiseen puoleen, jota alistajat ovat kautta aikojen osanneet käyttää hyväkseen. On totta, että ihmisillä on taipumus luoda idoleita ja palvoa heitä. Tämä ei kuitenkaan johdu alistumishalukkuudesta.

Osassa johtajienpalvonnasta on kyse lapsuuden ajalta periytyvästä turvallisuudentarpeesta. Useimpien eliölajien nuoret yksilöt tarvitsevat vanhempiensa huolenpitoa selvitäkseen elämänsä varhaisissa vaiheissa. Jotta huolenpitokontaktit vanhemman ja jälkeläisen kesken toteutuisivat mahdollisimman hyvin, vanhemmille on kehittynyt hoivavietti jälkeläisiään kohtaan ja jälkeläiselle puolestaan turvautumisvietti vanhempiaan kohtaan. Vaikka nämä vietit suurelta osin häviävätkin, kun jälkeläisen ja vanhemman tiet eroavat, jää niistä kuitenkin osa jäljelle alitajuntaan. Hoivavietti ilmenee myöhemmällä iällä haluna hoivata pieniä ja avuttomia olentoja. Turvautumisvietti puolestaan voi esimerkiksi kriisitilanteessa aktivoitua jotain suurta sankaria tai kansanjohtajaa kohtaan. Stalinin tai Hitlerin kaltaisesta "maan isästä" voi tulla oikean isän tai äidin korvike.

Aikuisella iällä ilmennyt turvautumisvietti on eräs mutta ei kuitenkaan tärkein syy idolien palvontaan. Ihaillessaan esimerkiksi jotain nuorta urheilusankaria tai rocktähteä ihailijat tuskin näkevät hänessä huolehtivan isän tai äidin. Sen sijaan he näkevät hänessä rajojen rikkojan, jollaisia he itsekin haluaisivat olla.

Ihminen joutuu alistumaan, hän joutuu elämään köyhänä, hän joutuu tyytymään vaatimattomiin fyysisiin, taiteellisiin tai älyllisiin lahjoihin. Nämä ovat rajoja, joita ei voi ylittää. Kuitenkin jotkut voivat. Diktaattori ja sotasankari ylittävät vallan ja vapauden rajat. Huippu-urheilija ylittää fyysiset rajat. Rock-tähti ylittää kuuluisuuden ja maineen rajat. Ainoa tapa tavallisen ihmisen ylittää nämä rajat on samastua henkilöön, joka rajat on ylittänyt. Sankari on todiste "kuolemattomuudesta". Hän on todiste siitä, että ylittämättöminäkin pidetyt rajat voidaan ylittää, ja että vapaus voidaan saavuttaa, ja että haaveet voidaan toteuttaa. Tästä syntyy sankarinpalvonta.

Hurraaminen diktaattorille ei siis todista, että ihmiset haluaisivat alistua, vaan se todistaa juuri päinvastaista. Diktaattoriensa kautta ihmiset voivat saavuttaa kollektiivisia voittoja, ja näitä voittoja ovat diktaattorit kautta aikojen alaisilleen luvanneetkin. Lopputuloksena on kuitenkin useimmiten ollut kaikkea muuta; sotia ja kuolemaa.

 

UNIVERSAALI MORAALI       

Kaikissa maissa, aina ja kaikkialla, vallanpitäjällä on lakeja säätäessään suvereeni oikeus määritellä hyvä ja paha. Ja koska vallanpitäjät vaihtuvat, myös hyvä ja paha vaihtuvat. Hyvän ja pahan oleminen näin epävarmalla pohjalla herättää ristiriitoja ja vähentää moraalikäsitysten kunnioitusta. Niinpä moraalikäsityksiä onkin yritetty ankkuroida johonkin pysyvään, esimerkiksi uskontoon tai poliittiseen oppiin.

Helsingin Sanomien yleisönosastossa käytiin maalis- huhtikuussa 1997 keskustelua siitä, onko moraali riippuvainen uskonnoista vai onko se syntynyt ennen niitä. Jyväskyläläinen kirjoittaja Pasi Linna esitti hypoteesinaan, että moraalikin on olemassaolokamppailun tulosta. Hän oletti, että eläinlajeille, ihminen mukaan luettuna, on kehittynyt koodisto, joka estää lajitoverien sokean tappamisen tai heimon elinmahdollisuuksien tarkoituksellisen kaventamisen. Tämä moraalikoodisto on vähitellen imeytynyt osaksi lajin psyykettä.

Linna on oivaltanut aivan oikein, että on olemassa jotain syvempää ja alkuperäisempää moraalia kuin se, mitä meille lakien ja säännösten muodossa opetetaan.

Kuten todettiin, ihmisyksilö ei geneettisen perimänsä vuoksi pidä alistumisesta vertaiselleen. Niinpä hän automaattisesti määrittelee alistumisen - ja siis myös alistamisen - eri muodot, kuten pahoinpitelyt, murhat ja varkaudet, pahoiksi asioiksi.

Enemmistö ihmisistä ei käytännössä voi alistaa, vaan sen osaksi jää alistujan osa. Jo tästäkin syystä se määrittelee alistamisen tuomittavaksi. Tämä on universaalia moraalia. Se on pääpiirteittäin kaikkialla samaa, sillä sen lähtökohdat ovat ihmisyksilöiden enemmistön tuntemuksissa. Universaali, tasa-arvoon perustuva moraali, on sopusoinnussa ihmisten luontaisen arvomaailman kanssa. Se on helppo hyväksyä. Sen mukaan on helppo elää. Sen periaatteet näkyvät myös uskonnoissa. Se ei kuitenkaan koskaan ole toteutunut käytännössä, vaan....

Ihmiskunta on koko uudemman historiansa ajan saanut elää keinotekoisen moraalin alaisuudessa. Tuon virallisen moraalin on luonut alistava - ja siis alistamisen hyväksyvä - vähemmistö, ja sen tarkoituksena on ollut alistamisen helpottaminen ja moraalien välillä vallitsevan jännitteen tasaaminen. Nykyinen lainsäädäntö edustaa tätä keinotekoista ja alati muuttuvaa moraalia. Vaikka se onkin alistava, siinä on piirteitä myös universaalista moraalista, koska ihmisten luontaiset oikeuskäsitykset heijastuvat tietysti jossakin määrin myös lainsäädäntöön. Näillä universaalin moraalin osilla ihmiset saadaan tuntemaan valheellista luuloa vallitsevan moraalin luonnollisuudesta. Vallitseva moraali on kuitenkin pelkkä inhottava vääristymä.

 

ENEMMISTÖN DIKTATUURI    

Vuosituhansien ajan hallitsijat käyttivät enemmän tai vähemmän diktatorista valtaa alamaisiaan kohtaan. Vapauden ihanteiden noustessa viime vuosisatoina yhä näkyvämmin esiin, yhteiskuntia ryhdyttiin uudistamaan tasa-arvoisempaan suuntaan. Syntyi nykyinen länsimainen parlamentaarinen demokratia. Siinä hallitsijalle kuulunut rajoittamaton oikeus tehdä alamaisilleen mitä tahansa annettiin kansalaisten enemmistön edustajille. Yhteen hallitsijaan perustunut diktatuuri muuttui enemmistön diktatuuriksi. Vähemmistöön kuuluvat olivat siinä aivan yhtä surkeassa asemassa kuin koko väestö oli ollut ennen. Ongelma tiedostettiinkin, ja sen vähentämiseksi lainsäädäntöön tehtiin mm. erilaisia määräenemmistösäännöksiä.

Vaikka parlamentaarisessa järjestelmässä alan oppikirjojenkin mukaan on kyse vain tietyntyyppisestä hallitsijoiden valinnasta, on siitä jostakin syystä ruvettu käyttämään sellaisia nimityksiä kuten kansanvalta, tasavalta jne. Se, että näiden nimitysten käyttö yleistyy tavallisesti vaalien lähestyessä, viittaa tietoiseen harhautukseen. Vallanpitäjät tietävät, että kansa ei haluaisi alistua, joten sitä on hämättävä.

Enemmistön diktatuuri on käytännössä lähinnä teoreettinen tila, sillä edustukselliset järjestelmät toteuttavat nykypäivinä hyvin huonosti enemmistön valtaa. Vaalijärjestelmien kieroutuneisuuden vuoksi huomattava osa kansalaisista jää edustuksellisessa demokratiassa täysin syrjäytyneeksi. Paitsi, että äänestämättömät tietysti ovat syrjässä päätöksenteosta, myöskään ns. "hukkaan menneet" äänet eivät ole edustettuina kansanedustuslaitoksessa. Helsingin äänioikeutetuista esimerkiksi ainoastaan noin 36 prosentilla oli "oma" kansanedustaja vuosien 1991-95 eduskunnassa. Kuitenkin tuo eduskunta toimi itseoikeutetusti niin helsinkiläisten kuin muunkin "kansan" nimissä väittäen edustavansa kansalaisten enemmistön tahtoa.

Vaalijärjestelmien ja äänikynnysten kyseenalaisuus tulee selvästi esille myös joulukuun 1995 Venäjän vaaleissa. Maassa oli kymmeniä pienpuolueita ja viiden prosentin äänikynnys. Kun pelkästään puoluelistojen saamat äänet oli laskettu, lähes 2/3 enemmistön parlamenttiin olivat saaneet ryhmät, joita lähes 80 prosenttia äänioikeutetuista ei ollut äänestänyt. Yhden ehdokkaan vaalipiireistä tapahtuneet valinnat sentään tasoittivat tilannetta siten, että edellä mainittujen ryhmien lopulliseksi osuudeksi tuli ainoastaan 45.3 prosenttia. Myös ns. vaalimatematiikka, joka yleensä on suunniteltu suosimaan suuria ryhmittymiä, aiheutti pahoja vääristymiä. Niinpä Venäjän naisten puolue sai 4.61 prosentin ääniosuudellaan parlamenttiin vain kolme edustajaa, kun taas Agraaripuolue sai 3.78 prosentin ääniosuudella kaksikymmentä edustajaa.

Enemmistön diktatuuri voitaisiin välttää, jos päätöksenteon lähtökohdaksi otettaisiin kansalaisten todellinen tasa-arvo. Todellinen tasa-arvo merkitsee sitä, että kukin ihminen on vapaa tekemään, mitä hän haluaa aina siihen pisteeseen asti, jolloin enemmistö muista pitää hänen toimintaansa vallankäyttönä.

Siinä missä nykytyyppinen enemmistövaltaan pohjautuva demokratia sallii enemmistölle lähes rajoittamattoman oikeuden tehdä vähemmistöä sitovia päätöksiä, tasa-arvon hengessä toteutettu demokratia rajoittaisi enemmistön oikeudet vähemmistöön nähden pelkästään tasa-arvon vastaisen toiminnan estämiseen. Enemmistö voisi kieltää omaisuuden anastamisen, väkivallan harjoittamisen, muiden häiritsemisen sekä muut perinteiset pahanteon muodot, mutta se ei voisi säätää lakeja, joilla puututaan vähemmistön yksityiselämään.

  

VAPAUS VOIDAAN SYRJÄYTTÄÄ     

Kansalaisten yksityiselämä näyttää nykyisin varsin pitkälle suojatulta. Hehän saavat vapaasti nauttia uskonnonvapaudesta, kotirauhasta, sananvapaudesta ja mitä muita kauniita vapauksia onkaan. On kuitenkin yksi taikasana, jolla kaikki nuo vapaudet kumotaan, kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. Ja se taikasana on TURVALLISUUS.

Kansalaisille sallitaan melko paljon poikkeavuutta, kun on kyse heidän uskonnostaan, kulttuuristaan tai etnisestä taustastaan. Heille sallitaan myös itsetuhoista käyttäytymistä, kuten vaarallisia harrastuksia, epäterveellisiä ruokailutottumuksia, tupakointia, päihteiden käyttöä ja jopa itsemurhayrityksiä. Sen sijaan jos kansalainen tavataan istumasta kotirantansa edustalla uppoamattomassa turvallisessa perämoottoriveneessä ilman laissa määrättyjä varusteita, virkavalta syöksyy paikalle ja sakottaa häntä - muka itsensä vaarantamisesta! 

Kaikkialle venyvä ja kaikkeen soveltuva turvallisuuskäsite on oikotie ihmisten henkilökohtaisten vapauksien ja ihmisoikeuksien vaivattomaan syrjäyttämiseen pelkällä salakähmäisesti voimaan saatetulla asetuksella tai epäselvällä viranomaisen määräyksellä. Kansalaisille luontaisesti kuuluva harkintavalta omista ratkaisuistaan on vaivihkaa siirretty pienelle asiantuntija- ja virkamieseliitille, joka hämäräperäisissä kokouksissaan jatkuvasti tehtailee uusia pakkoja ja kieltoja ihmisten vaivoiksi. Turvallisuuskäsitteen avulla kansalaisista koulutetaan eräänlaisia "Pavlovin koiria", tottelevaisia koneita, jotka kyselemättä ja ajattelematta tekevät vaaditut teot tietyn signaalin kohdatessaan. Kävelevät kun näkevät vihreän valon. Seisovat paikallaan kun näkevät punaisen.

Jos yhteiskunnassa vallitsisi tasa-arvoon nojautuva demokratia, turvallisuuden tekosyyn käyttäminen ihmisten alistamiseen olisi huomattavasti nykyistä vaikeampaa. Tasa-arvoisessa demokratiassahan enemmistö voisi ohjailla vähemmistöä ainoastaan muihin suuntautuvassa toiminnassa eli vallankäytössä - mutta ei henkilökohtaisen vapauden nauttimisessa.

Erilaiset yksilönvapautta rajoittavat pikkutarkat määräykset, jotka kohdistuvat kansalaisten ei-vallankäyttöä olevaan yksityiselämään, merkitsevät karkeaa eriarvoisuutta eivätkä ole hyväksyttävissä. Valitettavasti asiat ovat tältä osin menossa yhä huonompaan suuntaan. Tuon tuostakin kansalaisten noudatettavaksi säädetään uusia kieltoja, rajoituksia ja pakkoja. Lainsäätäjät toimivat kuin jonkinlaisen kiihkon vallassa rakentaen yhteiskunnasta yhä kammottavampaa rangaistus- ja kontrollivaltiota, jossa tiukat ja yksityiskohtaiset määräykset sanelevat kaikkia elämänalueita.

Aina on ollut olemassa tekosyitä, joiden avulla valta on kasattu pienen eliitin yksinoikeudeksi.

 

Jotkut järjestelmät toimivat vain paperilla

Eräs tunnettu blogikirjoittaja esitti aikoinaan seuraavan näkemyksen kansalaisten oikeuksista yhteiskunnissa. 

”Ihmisillä, aivan täysin sukupuolesta riippumatta, on täsmälleen niin paljon oikeuksia kuin mitä a) he itse kykenevät itselleen ottamaan ja b) mitä nokkimisjärjestyksessä heidän yläpuolellaan olevat suostuvat heille antamaan. Mikäli lähdemme siitä, että mitään jumalia tai transkendenttia lainsäätäjää ei olemassa, ihmisoikeudet ovat tällöin pelkkiä sosiaalisia konstruktioita ja voidaan abrogoida milloin tahansa jos suuremman väkivaltapotentiaalin omaavat ihmisolennot, aivan sukupuolesta riippumatta, niin päättävät.”

Siinäpä se.

Yksilö tai yksilöt voivat nauttia ihmisoikeuksistaan niin kauan kunnes tulee joku suuremman väkivaltapotentiaalin omaava ihminen tai ihmisjoukko ja päättää toisin. Onko mitään muuta tehtävissä kuin hankkia vielä suurempi väkivaltapotentiaali?

Valtiolla on väkivaltapotentiaalia, ja tällä potentiaalilla se suojelee yksittäisiä kansalaisia muiden väkivaltapotentiaalin omistavien tahojen muodostamaan uhkaa vastaan. Suojelulla ikävä kyllä on hintansa. Joudumme alistumaan verojen maksamiseen ja sääntöihin, jotka valtio määrää noudatettavaksemme. Jos emme alistu, valtio on yhtä armoton kuin ne, joilta se siihen asti on suojellut meitä. Onhan valtio loppujen lopuksi vain yksi roisto muiden joukossa. Se varjelee reviiriänsä kuin mikä tahansa mafiajärjestö.

Kun haaveillaan valtion lakkauttamisesta, kuten anarkokapitalistit ehdottavat, kannattaa ensiksi miettiä, mikä valtio pohjimmiltaan on, miten se on syntynyt, ja onko sen hävittäminen ylipäätään mahdollista.

Filosofi Jukka Hankamäki tiivistää blogissaan perinteisen sopimusteorian valtion synnystä seuraavasti

”Yhteiskuntasopimuksella tarkoitetaan oikeusfilosofista perustelua, jonka mukaisesti alun perin luonnontilassa eläneet ihmiset muodostivat valtion välttääkseen mielivallan ja anarkian.”

Valtiottomassa tilassa eläneet ihmiset siis perustivat valtion välttääkseen valtiottoman tilan. Eikö määritelmä tunnu siltä, kuin se olisi muotoiltu jälkikäteen lähinnä valtion olemassaolon oikeuttamiseksi?

Edellä mainitun ”sopimuksen” synnystä ei ole jäänyt kirjallisia todisteita, joten tapahtumasta voitaneen esittää erilaisia spekulaatioita. Oma arvioni on se, että ”sopimus” on esitelty ihmisille miekka kädessä tavalla, joka ei ole jättänyt vaihtoehtoja.

Perustelen olettamukseni sillä, että näin uusia valtioita nykyisinkin syntyy, jos vanha valtio romahtaa ja hetken ajan vallitsee valtioton tila. Erilaiset asejoukkiot tarjoavat alistumisesta niiden valtaan mafiatyylisiä sopimuksia, joihin sisältyy suojelu muilta asejoukkioilta. Valtion olemassaolon edellytyshän on, että sillä on yksinoikeus verojen keräämiseen, ja sen alueella vallitsee sen itsensä väkivaltamonopoli.

Täysin luonnonmukaisessa tilassa valtioita ei ole syntynyt eikä synny edelleenkään. Ihmiskunta eli satoja tuhansia vuosia metsästäjä-keräilijöinä ennen ensimmäisten valtioiden ilmaantumista. Jos ihmisillä oli jo tuolloin tarve tehdä sopimus valtioin perustamisesta, mikseivät he tehneet sitä aikaisemmin? Miksi piti odottaa satoja tuhansia vuosia?

Oleellinen tekijä valtion perustamiselle kauan sitten ja vielä nykyisinkin on se, että ainakin osa ihmisistä asuu vakituisesti samassa paikassa ja kerää ruokaa ja vaatteita ja tarvikkeita yli päivittäisen tarpeensa. Tällöin ihmisiä voidaan verottaa, ja se on valtion olemassaolon kaikkein keskeisin edellytys. Ilman verotusta eli ihmisiltä pakolla kerättyjä resursseja ei voi olla valtiota.

Ensimmäiset valtiot syntyivät sen jälkeen, kun osa ihmisistä oli lopettanut kiertelemisen vuodenaikojen mukaan ja jäänyt yhteen paikkaan asumaan, viljelemään maata ja hoitamaan kotieläimiä. Tässä vaiheessa alkoi kertyä resursseja, joita voitiin verottaa. 

Tämä on tietysti pelkkää arvailua, mutta pidän mahdollisena sitä, että kaupunkivaltiot saivat alkunsa siten, että kiertelevät joukkiot ryöstivät viljelijöiltä ruokaa ja tarvikkeita ja veivät ne omiin kotipaikkoihinsa, joista vähitellen alkoi muodostua ryöstetyn tavaran varastoalueita ja samalla tulevien kaupunkivaltioiden alkuja. Ryöstäjien kylät kasvoivat ja kehittyivät. Niihin vietiin väkisin myös ihmisiä orjiksi ja palvelijoiksi. Maanviljelijät joutuivat antamaan poikiaan rosvojoukkojen sotilaiksi. Tällä tavalla vahvistettiin paitsi armeijoita, myös ”liittoa” alamaisiin. Kaupungeiksi kehittyviin kyliin saapui myös rakentajia ja kauppiaita ja eri alojen ”yrittäjiä” - jos tällaista nimitystä jo tuohon aikaan voitiin käyttää.

Yksi asia oli hyvin tärkeä. Sen merkitys käy ilmi arkeologien esille kaivamista tuhansia vuosia vanhoista kaupungeista. Niissä kaikissa on merkittävällä paikalla paitsi hallitsijan palatsi, myös uskonnollinen temppeli. Tämä on todiste siitä, että maallinen valta on ymmärtänyt jo varhaisessa vaiheessa yhdistää voimansa hengellisen vallan kanssa. Jälkimmäisen tehtävä on ollut uskotella alamaisille, että hallitsija on jumala tai edustaa jumalaa tai ainakin on jumalan erityisessä suojeluksessa. Näin ollen hallitsijaa vastaan nouseminen on niin hengellisessä kuin maallisessakin mielessä ankarimmalla mahdollisella tavalla rangaistava teko. Palkkioksi hallitsijan apuna toimimisesta uskonnolliset johtajat ovat saaneet nauttia rikkauksista ja vallasta ja etuoikeutetusta asemasta yhteiskunnassa. Tämä on ollut käytäntö nykypäiviin asti, vaikkakin juuri nyt länsimaisissa yhteiskunnissa on meneillään murroskausi, jossa vanhaa uskontoa korvataan uudella.

Palataan anarkokapitalistien haaveeseen nykymuotoisen valtion mitätöimisestä. Miten valtio saadaan lakkauttamaan itsensä, jotta tilalle syntyisi anarkokapitalistinen tila? Valtio takaa eliitille valtaa ja etuisuuksia. Miten eliitti saadaan luopumaan vaivalla hankkimastaan vallasta ja etuoikeuksista? En usko, että tällaista tulee tapahtumaan.

Jos anarkokapitalismi olisi järjestelmänä mahdollinen, miksei maailma jo ole siirtynyt anarkokapitalismiin? Miksi vielä viivytellään? Miksi vasta 0,001 prosenttia ihmisistä on oivaltanut, että anarkokapitalismi olisi parempi vaihtoehto kuin nykyinen ihmisiä riistävä valtio?

Tunnen sympatiaa anarkokapitalismin ajatusta kohtaan ja suhtaudun monilta osin hyvin kielteisesti nykytyyppiseen valtioon, jonka anarkistien tavoin koen olevan väkivaltainen pakkokoneisto. Kannatan tasa-arvoa ja siihen kuuluvaa maksimaalista yksilönvapautta. Onko anarkokapitalismi siinä muodossa kuin aatteen kannattajat sen esittelevät ja perustelevat, vastaus nykyisen järjestelmän ongelmiin, on toinen asia. Pelkäänpä, että aate kuuluu niihin, jotka toimivat vain paperilla. 

Rajanvetoa libertaristien kanssa

Keskustelin aikoinaan nettifoorumilla libertaristeiksi itseään kutsuvien ihmisten kanssa. Vaikka olimme monissa asioissa samaa mieltä, ajattelussamme oli myös eroja. Libertaristit kiinnittivät huomionsa ennen kaikkea omistamiseen ja sen myötä tuleviin oikeuksiin, mitä asioita minäkään en periaatteellisella tasolla vastusta. Ero ajattelussamme ilmenee siinä, että libertaristit tuntuivat pitävän omistamista ja omistamisen mukanaan tuomia oikeuksia kaiken vallankäytön perustana – eli mitä enemmän omistat, sitä enemmän sinulla on valtaa. Jos et siis omista mitään, olet pelkkä käskyläinen. Minä en nähnyt asioita aivan näin yksipuolisesti vaan tiedostin sen, että omistaminen on vain yksi vallankäytön muoto, ja tällöin puhutaan taloudellisesta vallasta. 

Vähintään yhtä merkittävä asia kuin taloudellinen valta yhteiskunnassa on joukkovoima eli poliittinen valta. Joukkovoiman avulla voidaan mitätöidä omistamista ja sen mukanaan tuomaa taloudellista valtaa. Ääriesimerkki on se, kun kansalaisten enemmistö äänestää kommunisteja, jotka sosialisoivat yksityisomaisuuden. Taloudellinen valta voidaan kumota yhdellä mahtikäskyllä, jos tarpeeksi moni ihminen tällaista kannattaa. 

Joukkovoima eli kansalaisten tahto näkyy siinäkin, ettei libertaristista yhteiskuntaa koskaan synny. Ihmiset eivät äänestä libertaristista puoluetta. Se saa parhaimmillaankin alle prosentin äänistä. Enemmistö ihmisistä tajuaa, että elämä maassa, jossa kaikki maa ja kaikki omaisuus on kasautunut pienelle eliitille, joka käyttää omaisuutensa avulla totaalista valtaa, ei ole kovin mukavaa. Maattomien ja rahattomien osa ei ole kehuttava. Jos tällaisessa maassa vallitsee täydellinen demokratia vaaleineen ja puolueineen, libertarismi kumotaan saman tien. Libertaristinen yhteiskunta on siis pelkkä ajatusleikki, joka ei voi koskaan toteutua. 

Vaikka vaikka en ollut taloudellisissa kysymyksissä täysin samaa mieltä kuin libertaristit, yhden heidän tunnustamansa periaatteen minäkin tunnusta. Ja tässä asiassa määrittelen itseni ei pelkästään liberaaliksi vaan suorastaan ultraääriliberaaliksi, kun en parempaakaan sanaa keksi. ”Jihad-liberaali” olisi ehkä jo liioittelua. 

Aivan kuten libertaristienkin mielestä, myös minun mielestäni kaikkea sellaista pitäisi saada vapaasti tehdä, josta ei aiheudu selkeästi osoitettavaa haittaa tai vaaraa tai vahinkoa muille ihmisille. Mikään epämääräinen juridinen höpöhöpö kuten "on omiaan aiheuttamaan" ei kelpaa, vaan aiheutetun haitan tai vaaran tai vahingon pitää olla konkreettista, ja teon uhrit pitää ainakin jollakin tavalla yksilöidä jotta tekoa voidaan pitää kiellettynä. 

Mikään sen tyyppinen peruste kuin esimerkiksi ”abstrakti vaara” ei riitä. Tällainenkin käsite on ilmestynyt viranomaisten puheisiin viime aikoina, kun he ovat perustelleet vallankäyttöään. Kansalaisen ei tosin sanoen tarvitse tehdä varsinaista asiaa. Riittää, kunhan viranomainen höpisee jostakin ”abstraktista”, millä oikeutetaan kansalaisen elämään puuttuminen ja hänen rankaisemisensa. Vaikeahan kansalaisen on osoittaa jotain tekoa tapahtumattomaksi, josta viranomainenkin myöntää, ettei sitä ole tapahtunut kuin mielikuvituksessa. Viranomaisen vallankäytön perusteeksi pelkkä mielikuvituskin riittää nykyisin aivan. Tästä on paljon käytännön esimerkkejä, ja ne lisääntyvät koko ajan. 

En perusta omia näkemystäni liberaalien tai liberalistien tai libertaristien tai muidenkaan ”istien” teorioihin vaan aivan kylmiin yksinkertaisiin tosiseikkoihin.

Yksi yhteiskunnallisen elämän peruskysymyksiä on se, millaisiin ja millä perusteella laadittuihin ja kenen toimesta laadittuihin sääntöihin elämä perustuu. Tällä hetkellä tilanne on se, kun mennään aivan käsitteiden juurille, että säännöt laatii se, jolla on valta ja voima laatia ne. Ei siinä mitään tämän hienompaa periaatetta ole. Joku laatii lait ja pakottaa muut tottelemaan. Lakien oikeus lepää pelkästään sen varassa, että ne ovat olemassa, ja niiden laatija on valtuuttanut aseellisen joukon – eli lainvalvojat – pitämään huolta siitä, että lakeja noudatetaan. Ei ole olemassa mitään ”ylempää” tahoa, joka sanoisi, että lait ovat oikein tai väärin, tai että niiden säätäminen on oikein tai väärin. Ylintä tahoa edustavat Hussein al-Taee, Kike Elomaa, Ano Turtiainen, Suldaan Said Ahmed sekä sekä heidän kansanedustajakollegansa.

Koska periaate on se, että valta ja voima ratkaisee, tätä periaatetta rikkomatta voi kuka tahansa antaa määräyksiä ja valvoa että ihmiset tottelevat. Rikolliskopla voi perustaa oman rikollisen alamaailmansa ja alistaa ihmisiä mielin määrin. Se on tietenkin ”väärin” nykyistä järjestelmää edustavien Hussein al-Taeen, Kike Elomaan, Suldaan Said Ahmedin ja Ano Turtiaisen mielestä koska he haluavat olla ylimpiä säännöistä päättäjiä. Mutta se ei ole väärin järjestelmän olemassaolon takaavien periaatteiden valossa – koska nämä periaatteethan sallivat vallan ja voiman kaikille, jotka sen pystyvät käsiinsä saamaan.

Ei Suomen valtio tuomitse vieraan valtion johtoa, vaikka vieras valtio kaikkien demokraattisten mittareiden mukaan olisi häikäilemättömien rikollisten ja murhaajien käsissä – niin kuin jotkut diktatuurivaltiot ovat. Kansainvälisestä näkökulmasta katsoen näillä rikollisilla on oikeus valtaansa, koska he ovat sen käsiinsä saaneet. Sillä, miten he ovat sen käsiinsä saaneet, ja mitä periaatteita he noudattavat valtaa käyttäessään, ei ole paljonkaan merkitystä. Tämä osoittaa sen, että valtioiden välisessä ”avaruudessa” vallitsee aidoimmillaan ”se tekee, joka pystyy” -periaate, jota olen tässä selostanut.

Koska periaate on se, että valtaa käyttää se, joka siihen pystyy, terroristilla on siis aivan täysi ”oikeus” pamauttaa pomminsa missä tahansa ja siten vaikuttaa asioihin. Se, että Hussein al-Taee, Kike Elomaa, Suldaan Said Ahmed ja Ano Turtiainen tuomitsevat teon, on yhdentekevää. Saavathan he esittää mielipiteensä. He eivät kuitenkaan voi viedä asiaa mihinkään korkeampaa elimeen, koska he ovat korkein elin. Terroristi on nostanut itsensä samalle tasolle ja pommista päätellen ainakin jonkin aikaa on siellä pysynytkin. Hän on alkanut pelata isojen poikien peliä, jossa ei enää muiden mielipiteitä kuunnella.

Jos asiat halutaan järjestää toisella tavalla – sillä tavalla mitä minä kannatan – se edellyttää tietyistä perusasioista sopimista. Nykyisestä periaatteesta ”valta oikeuttaa itsensä” on luovuttava ja sovittava uudenlaisesta käytännöstä. Näin ei tietenkään tule tapahtumaan, mutta idealla voi leikitellä. Uuden periaatteen mukaan kenelläkään ei olisi valtaa! Kaikki ihmiset käyttäisivät valtaa vain itseään kohtaan eli päättäisivät omista asioistaan ja omasta elämästään. Jos jokin asia edellyttäisi yhteistyötä, siitä sovittaisiin erikseen. Se, että ihmiset päättävät omista asioistaan ei sulje pois vapaaehtoisia yhteisiä hankkeita. Osakeyhtiöt, yhdistykset ja muut vastaavat yhteenliittymät voisivat toimia niin kuin nykyisinkin.

Mikä sitten olisi rikos tässä kaavailemassani tasa-arvoon perustuvassa yhteiskunnassa? Rikos olisi perussäännön rikkominen eli vallan käyttäminen jotain toista henkilöä kohtaan. Monet nykyiset rikokset olisivat rikoksia myös uudessa yhteiskunnassa. Onhan esimerkiksi varastaminen tai pahoinpitely – henkirikoksista puhumattakaan – mitä ilmeisintä vallan käyttämistä muita ihmisiä kohtaan. Ajaminen humalassa ja siten muiden ihmisten hengen ja terveyden vaarantaminen olisi myös rikos, koska sekin on vallan käyttämistä. Se on muiden ihmisten alistamista vaaralle. Tietenkin aiheutetun vaaran pitäisi oikeasti konkretisoitua. Ajaminen aidatulla yksityispihalla itsekseen ei olisi muiden vaarantamista, vaikka kuljettaja olisi millaisissa ”aineissa” tahansa. 

Uhrittomia rikoksia ei voisi olla olemassa, koska uhriton rikos ei ole vallan käyttämistä ketään kohtaan. Tässä asiassa mielipiteeni libertaristien kanssa yhtyvät.  

Kielletyt mielipiteet

Hyvän aivopesun tunnusmerkki on se, että kohde ei huomaa sitä, vaan kiistää joutuneensa sen kohteeksi. Aivopesun voi todeta siitä, että erilaisen kulttuurillisen mieltenmuokkauksen kohteena elävät ihmiset ajattelevat asioista eri tavalla. Ihmisissä ei ole mitään erityistä geneettistä perimää, joka saisi heidät kannattamaan jotain tiettyä aatetta tai ajattelutapaa. Syy eroihin ajattelussa ja aatteiden omaksumisessa on ulkopuolella.

Pohjoiskorealaisissa ei ole geneettistä ominaisuutta, joka saisi heidät yhtenä miehenä palvomaan johtajiaan ja maansa kieroutunutta järjestelmää. Myöskään iranilaisissa ei ole geneettistä ominaisuutta, joka saisi heidät kannattamaan maansa islamilaista diktatuuria. Ajatukset Jughe-aatteesta ja shialaisesta islamista on istutettu ihmisiin Pohjois-Korean kansantasavallassa ja Iranin islamilaisessa tasavallassa.

Suomalaisetkin voivat omalla kohdallaan havaita mieltenmuokkauksen esiintymisen tarkastelemalla lähihistoriaansa. 1970-luvulla kansalaiset oli ehdollistettu palvomaan suurta johtajaansa Urho Kekkosta ja hänen idänpolitiikkaansa. Koulussa oli jopa erityinen päivä, jonka teema oli YYA-sopimus. Tätä kaikkea pidettiin itsestäänselvyytenä. YYA-sopimuksen arvostelua olisi pidetty lähes maanpetoksena.

Lainaus Wikipediasta:

"Vielä 1980-luvulla vallinnutta ilmapiiriä kuvasi, että kun suomenruotsalainen professori Dag Anckar eritteli vuonna 1982 eräässä kirjoituksessaan YYA-sopimuksen kielteisiä puolia, poliitikot katsoivat hänen syyllistyneen lähes maanpetokseen."

Ehdotus Natoon liittymisestä olisi ollut täysin mahdoton.

Suomen pelastukseksi koitui se, että Neuvostoliitto hajosi. Jos näin ei olisi tapahtunut, Suomen "suomettuminen" olisi jatkunut, ja idänsuhteiden vaalimisen varjolla maa olisi vajonnut yhä syvemmälle ahdasmielisyyteen.

Silloin, kun kaikkien poliittisten puolueiden politiikkaa on keskeisissä kysymyksissä sama, maassa vallitsee käytännössä yksipuoluejärjestelmä, vaikka siellä nimellisesti toimiikin erillisiä puolueita. Kun linjaeroja ei ole, puolueista tulee pelkkiä poliitikkojen henkilökohtaisen valtataistelun apuvälineitä.

Suomen nykyinen vallitseva doktriini on turvallisuus. Pienenkin teoreettisen parannuksen ihmisten henkilökohtaisessa turvallisuudessa katsotaan oikeuttavan heidän henkilökohtaisen vapautensa täydelliseen riistämiseen. Mikä tahansa kielto katsotaan oikeutetuksi, jos se edes teoriassa lisää kansalaisten turvallisuutta. Sillä, miten paljon kielto vähentää kansalaisten vapautta, ei ole merkitystä, koska turvallisuus katsotaan arvokkaammaksi kuin vapaus. Pahinta on se, että kyse ei ole aina edes todellisesta turvallisuudesta vaan sen tahon arviosta turvallisuudesta, jonka monopoliksi turvallisuuden arvioiminen on annettu. Turvallisuuskysymyksissä kansalla ei ole veto-oikeutta ja tuskin edes mielipideoikeutta. Turvallisuuskysymysten arvosteleminen on yhtä paheksuttua kuin oli idänpolitiikan arvosteleminen Kekkosen kaudella tai on islamin arvosteleminen islamilaisessa tasavallassa. Turvallisuudesta on tehty uskonto.

Turvallisuuteen liittyviä kysymyksiä ei ratkaista demokraattisen menettelyn kautta, vaan niissä vallitsee diktatuuri. Ihmiset on opetettu ajattelemaan, että turvallisuusasiat ovat niin tärkeitä asioita, että niistä päättämisen pitää olla turvallisuusviranomaisten yksinoikeus. Turvallisuus vaarantuisi, jos kansa saisi päättää siitä vaaleissa. Eiväthän tavalliset äänestäjät ymmärrä näitä asioita. Tästä syystä myös siitä päättäminen, mitkä asiat yhteiskunnassa ovat turvallisuuskysymyksiä, on jätetty viranomaisten tehtäväksi. 

Pohjois-Savon maakunnassa alennettiin erään tieosuuden sallitut ajonopeudet sadasta kilometristä tunnissa kahdeksaankymmeneen kilometriin tunnissa. Tien varrella olevien kuntien päättäjät laativat yhteisen vetoomuksen alueelliselle tieviranomaiselle nopeusrajoituksen palauttamiseksi ennalleen. Perusteluksi he esittivät matka-aikojen pidentyminen uuden rajoituksen johdosta. Vain lyhyen aikaa virassaan toiminut tieviranomainen, joka tuskin edes tunsi paikallisia olosuhteita, jyrähti kirjoituspöytänsä takaa, että älkääs nyt pojat, täällä päätän minä. Näitä asioita ei ratkaista kunnallisdemokratiassa vaan minun toimistossani. 

Tieviskaali esitti sanomalehden toimittajalle muodollisia syitä nopeusrajoituksen tiukentumiseen. Hän väitti, että nopeusrajoitusta tiukennetaan, koska liikennemäärä ja vakavat onnettomuudet tieosuudella ovat lisääntyneet, ja koska tien varsille on rakennettu uusia liittymiä. Mikään näistä väitteitä ei pitänyt paikkaansa. Jokainen tietä pitkin ajanut näki, että mitään uusia liittymiä ei ollut rakennettu kymmeniin vuosiin. Liikennemääräkään ei ollut voinut lisääntyä, kun samaan aikaan kunnat tyhjenivät asukkaista ja ihmiset ikääntyivät. Vakavia liikenneonnettomuuksia ei myöskään ollut tapahtunut aikaisempaa enempää. Pari onnettomuutta tiedettiin tapahtuneen, mutta ne olivat tapahtuneet taajamissa, eikä maantien nopeusrajoituksella ollut mitään tekemistä niiden kanssa. 

Lehti julkaisi tieviranomaisen valheelliset perustelut sellaisenaan niitä mitenkään kommentoimatta. Diktatuurin olosuhteissa asioista onkin turha väitellä. Yksinvaltainen byrokraatti tekee mitä byrokraatti tekee, eikä demokratialla ole mitään tekemistä asian kanssa. Nopeusrajoituksista ei päätetä vaaleissa. 

Kansalaisille oikeutetusti kuuluva yksilönvapaus, jonka pitäisi olla keskeinen asia demokraattisessa yhteiskunnassa, on menettänyt arvonsa. Poliitikot luovuttavat sitä henkilökohtaista etua tavoitellakseen yhteiskunnan valtapoolin sille osapuolelle, mille kaikki vapaus vähitellen kertyy, kun kehitys etenee kohti diktatuuria. Tavallisilta kansalaisilta riistetty vapaus muuttuu toisen osapuolen eli päättäjien ja valvojien henkilökohtaiseksi vallaksi.

Vaalien jälkeen kaikki jatkuu ennallaan

Tarkkaa vaalitulosta ei koskaan voi tietää ennakolta - paitsi diktatuurimaissa - mutta yhdestä asiasta voi olla varma. Vaalien jälkeen kaikki jatkuu jotakuinkin ennallaan. Mihin tämä perustuu?

Luonnonvalinta on suosinut yksilöitä, jotka ovat menestyneet parhaiten kilpailussa ravinnosta ja arvostuksesta ja puolisoista. Koska voittajat lisääntyvät tehokkaammin kuin häviäjät, ”kilpailulliset” geenit ovat mieluummin vahvistuneet kuin heikentyneet vuosituhansien kuluessa. Käytännössä kilpailullisuus näkyy siten, että ihmisillä on luontainen taipumus verrata itseään muihin ja huolehtia siitä, että oma asema yhteisön sosiaalisessa hierarkiassa ei heikkene vaan paranee, jos mahdollista. 

Sosiaalisen aseman todellinen tai kuviteltu heikkeneminen aiheuttaa voimakkaita spontaaneja tunteita, jotka voivat ilmetä kateutena, mustasukkaisuutena, kostonhaluna tai entistä määrätietoisempana pyrkimyksenä menestyä, voittaa ja saada valtaa. 

Ihminen kokee olonsa epämukavaksi, jos hän häviää kilpailussa jollekin toiselle tai joutuu jonkun toisen alistamaksi. Hän yrittää tasapainottaa tilanteen tavalla tai toisella. Jos alistaminen on institutionaalista, eikä sille voi mitään, reagoiminen on erilaista. Koska epämukavaa asiantilaa ei voi muuttaa, muutetaan omaa suhtautumista niin, että asiantila ei enää tunnu epämukavalta. Siirrytään muualle, tai jos se ei ole mahdollista, yritetään sulkea asia pois mielestä. Tai tehdään täyskäännös ja hyväksytään tapahtunut ja aletaan kannattaa sitä. Siirrytään voittajien ja alistajien puolelle, jotta voidaan elää illuusiossa, että ei itse kuuluta alistettuihin. Tämä on tietysti itsepetosta, mutta se on niin tehokasta itsepetosta, ettei sitä mielletä sellaiseksi. Kuvitellaan, että aivan oikeasti ollaan sitä mieltä, että vallitseva asiantila on oikein. Tai ei sitä tarvitse edes kuvitella, koska itsesuggestio toimii automaatin tavoin ja syrjäyttää aikaisemman oikean todellisuuden. 

Edellä mainittu ilmiö näkyy valtiollisella tasolla siten, että alistamisen kohteeksi joutuvat kansalaiset hyväksyvät lyhyen alkushokin jälkeen kohtalonsa ja alkavat kannattaa omaa alistamistaan. Ulkoapäin katsottuna tässä ei näytä olevan mitään järkeä, mutta sisältä päin katsottuna se on loogista ja järkevää. Ihmiset uskovat järkkymättä, että he ovat aidosti sitä mieltä, mitä he ovat, ja että he ovat itse ajattelemalla päätyneet sille kannalle, millä he ovat. Ulkoapäin katsottuna heitä pidetään aivopestyinä, mutta he kiistävät tämän jyrkästi. 

Erilaiset totalitaristiset valtiot ovat hyviä esimerkkejä tällaisesta. Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa oli paljon tavallisia kansalaisia koskevia rajoituksia. Ei saanut omistaa maata tai mitään muutakaan merkittävää omaisuutta. Ei saanut matkustaa vapaasti ulkomaille. Ei saanut palkata toista ihmistä. Ei saanut harjoittaa yritystoimintaa. Ei saanut sanoa vapaasti mitä ajatteli varsinkaan valtiosta ja politiikasta. Kieltoja valvottiin tiukasti, ja rangaistukset ”rikoksista”, joita muissa maissa ei olisi katsottu rikoksiksi vaan normaaliksi elämäksi, olivat ankaria. Kaikesta tästä huolimatta Neuvostoliiton ja muiden sosialistimaiden asukkaat pääosin kannattivat maidensa poliittista järjestelmää. 

Onko demokratia eli kansanvalta ratkaisu diktatuurimaille tyypilliseen alistamisen ja alistumisen ongelmaan?

Se voi olla ratkaisu, mutta ei välttämättä täydellinen ratkaisu. Demokraattisissakaan maissa ”kansa” ei pääse suoraan vaikuttamaan omaan alistamiseensa. Kansalaiset saavat äänestää, ketkä poliitikot pääsevät säätämään lakeja. Kansalaisilla ei ole kuitenkaan mitään sanomista virkamiesten toimintaan ja siihen, millaisia sääntöjä virkamiehet määräävät heidän noudatettavakseen. Vaaleilla valituilla poliitikoillakaan ei ole valtaa tehdä päätöksiä virkamiesten ohi, vaan vaikuttamisen on tapahduttava hitaasti lainsäädännön ja poliittisten prosessien kautta. Virkamiehet luonnollisesti pyrkivät kaikin tavoin vaikuttamaan näihin prosesseihin ja ohjaamaan lainsäädäntöä mieleiseensä suuntaan. 

Viranomaiset säätävät kansalaisten noudatettavaksi yhä yksityiskohtaisempia sääntöjä, joille kansalaiset eivät voi mitään. Pakotteet ovat osa institutionaalista alistamista, johon kansalaiset psykologisten luonnonlakin määrittelemällä tavalla tottuvat, ja jota osa heistä alkaa kannattaa. 

Kun vaalit lähestyvät, näistä asioista ei puhuta. Puolueiden asettamat kansanedustajaehdokkaat eivät lupaa kansalaisille lisää vapauksia. He eivät lupaa vähentää kansalaisten alistamista. Sen sijaan puolueiden vaaliohjelmissa vedotaan häpeämättömästi kansalaisten perustarpeisiin kuten turvallisuuden tarpeeseen kertomatta yksityiskohtia siitä, mitä lupauksilla tarkoitetaan. 

Seuraavassa on muutamia esimerkkejä 2010-luvun vaaliohjelmista. Uudempia ei tältä kirjoittaessani ole käytettävissä, mutta ei idea ole miksikään muuttunut. 

Keskustan PDF-julkaisusta ”Keskustan tavoitteet kaudelle 2007-2011” löytyy 133 kertaa sana ”turva” ja 43 kertaa sana ”turvalli-” (suus, nen jne.). ”Vapaus” mainitaan vain yhden kerran! Sana ”vapaa” esiintyy kymmenen kertaa yhdyssanoissa ”vuorotteluvapaa”, ”vapaaehtoinen” ja ”vapaa-aika”.

SDP:n vuoden 2007 vaaliohjelmassa ”turva” mainitaan 54 kertaa ja ”turvalli-” (suus, nen jne.) 20 kertaa. Vapaus -sanaa ei mainita kertaakaan, ja ”vapaa” löytyy seitsemän kertaa mm. yhdyssanoista ”perhevapaa” ja ”vapaaehtoistyö”. 

Kokoomuksen vuoden 2007 vaaliohjelmassa ”turva” mainitaan 14 kertaa ja ”turvalli-” (suus, nen jne.) kuusi kertaa lähinnä ulkopoliittisessa yhteydessä (Suomen turvallisuus). ”Vapaus” esiintyy kerran sanassa ”verovapaus” ja ”vapaa” kahdeksan kertaa sanoissa ”hoitovapaa, isyysvapaa, vapaaehtoinen jne.

Turvallisuuden lisääminen tarkoittaa nyky-yhteiskunnassa vapauden vastakohtaa eli lisää kontrollia, lisää kuria, lisää valtaa viranomaisille ja lisää mielivaltaisia määräyksiä kansalaisille. 

Kiristyvien pakkojen ja kontrollin ja rangaistusten kohteena elävät kansalaiset oirehtivat henkisesti, mutta se ei ilmene vapauden vaatimisena, koska vapauden vaatiminen merkitsisi systeemin arvostelemista ja systeemiä vastaan asettumista. Koska ihminen on sosiaalinen olento, hän ei nouse yhteisönsä arvoja vastaan, vaikka arvot olisivat pienen vallanhimoisen virkamiesklikin aikaansaannosta. Kannattaahan kansalaisten enemmistö näitä arvoja edellä kuvatusta psykologisesta sopeutumisprosessista johtuen. Prosessia vauhdittaa median harjoittama aivopesua muistuttava mielipiteiden muokkaaminen, mikä johtuu median ja valtaa käyttävän virkamiehistön eräänlaisesta symbioosista. 

Alistettujen kansalaisten oirehtiminen ilmenee sijaisoirehtimisena, mikä näkyy mm. turvallisuuden kaipaamisena eli käytännössä haluamisena lisää sitä, mistä kärsitään, ja mistä ongelmat johtuvat. Äänestäjä on kun alkoholisti, joka kärsii alkoholin haitoista ja ottaa lisää alkoholia vapautuakseen kärsimisestä. 

Entinen naispuolinen koulukaverini kirjoitti Facebook -kommenttina seuraavaa: 

”juuri sen tähden, kun mikään ei ole enää sallittua - tai kaikki on kiellettyä - kannattaa nauttia tästä hetkestä ja negatiivisuus unohtaa” 😢

Jatkokommenttina hän esitti seuraavaa: 

”Kaikki kielletään pikkuhiljaa”

Joku kirjoitti väliin: ” Kiitos siitä päättäjille”

Johon edellä mainittu henkilö vastasi: 

” Niin juuri, mitähän päättäjät oikeesti ajattelee tehdessään päätöksiä????? Saammekohan kohta enää hengittää ilman lupaa ?”

Johon vastattiin: ”Ei sekin pitää kohta verottaa..”

Em. henkilön loppukommentti: ”Älä hullua yllytä”

Edellä oleva keskustelua kuvastaa jossakin määrin kansalaisten tuntoja, mutta nämä ovat tavanomaisia ”alistumiskipuja”. Seuraavissa vaaleissa kansalaiset äänestävät taas puolueita, jotka lupaavat lisää turvallisuutta, mikä merkitsee yhteiskunnan kehittymistä yhä pidemmälle totalitarismin suuntaan. 

Turvallisuus ei itsessään ole paha asia. Pahaa on se, että turvallisuutta käytetään keppihevosena kansalaisten vapauden ja itsemääräämisoikeuden vähentämiseen ja turvallisuusdiktatuurin luomiseen. 

Miksi valtiot ovat vaarassa kehittyä diktatuureiksi?

Valtioiden olemassaolo perustuu kahteen ihmislajille tyypilliseen ominaisuuteen, jotka kumpikin ovat evoluutioprosessin tulosta.

Ensimmäinen ominaisuus on ihmisen perimään taltioitunut vietti, joka saa hänet pitämään puoliaan yhteisön muita jäseniä vastaan. Tällainen vietti voidaan todeta paitsi ihmisillä, myös kaikilla yhteisöissä elävillä eläinlajeilla. Sen syntymekanismi on yksinkertainen ja helposti ymmärrettävissä. Ne yksilöt, jotka ovat pitäneet parhaiten puolensa kilpailussa ravinnosta ja puolisoista, ovat lisääntyneet tehokkaimmin ja välittäneet siten geenejään eteenpäin. Olemme kaikki heidän jälkeläisiään, siksi meihin on syväkoodattu piirre, joka saa meidät kilpailemaan lajitovereitamme vastaan. Saamme nautintoa voittamisesta ja menestymisestä. Kärsimme tappioista ja epäonnistumisista.

Edellä mainittu vietti ilmenee siten, että haluamme vähintäänkin ylläpitää, mutta mielellään myös parantaa sijoitustamme yhteisömme sosiaalisessa hierarkiassa. Teemme työtä saavuttaaksemme vaurautta ja kuuluisuutta ja menestystä, jonka avulla asemamme määritellään. Jos joku muu aiheuttaa omalla toiminnallaan suhteellisen asemamme heikkenemisen, meissä käynnistyy välittömästi voimakas fyysinen torjuntareaktio, joka voi ilmetä suuttumuksena, kateutena tai mustasukkaisuutena riippuen siitä, millä elämän alueelle olemme menetyksen kokeneet. Jos joku varastaa omaisuuttamme tai loukkaa fyysistä koskemattomuuttamme, suutumme. Jos joku syrjäyttää meidät kilpailussa menestymällä paremmin, koemme kateutta. Jos joku vie meitä tyttö- tai poikaystävän tai ihastuksen kohteen tai puolison, koemme mustasukkaisuutta.

Kaikissa tapauksissa on kyse samasta asiasta eli reagoimisesta siihen, että asemamme yhteisössä on vaarassa. Menetettyämme omaisuuttamme emme enää ole yhtä arvokkaita kuin ennen, koska kyky hankkia omaisuutta on yksi arvostuksen mittareita. Jos joku pahoinpitelee meidät, menetämme silloinkin arvostustamme muiden silmissä, koska kyky puolustautua on yksi arvostuksen mittareista. Jos joku vikittelee meiltä puolison tai tyttö/poikakaverin, koemme mustasukkaisuutta, koska kyky voittaa ”kilpakosija” taistelussa puolisoista on yksi tekijä, joilla arvostustamme mitataan.

Toinen ihmislajille tyypillinen ominaisuus on tavallaan ensimmäisen vastapuoli. Sen tavoitteena ei ole yksilön menestyminen toisia samaan yhteisöön kuuluvia vastaan vaan yhteisön menestyminen kokonaisuudessaan kilpailussa ankaraa luontoa ja muita yhteisöjä vastaan.

Koska ihminen – yhteisöeläinten tavoin – on riippuvainen yhteisön olemassaolosta menestyäkseen ja jatkaakseen sukuaan, häneen on kehittynyt vietti, joka pyrkii suojelemaan yhteisöä ja siihen kuuluvia lajitovereita. ”Kaveria” autetaan hädässä. Tähän viettiin kuuluu oleellisesti tietynlainen solidaarisuus yhteisön periaatteita ja johtajia kohtaan. Vietti ilmenee käytännössä sitten, että ”venettä ei ole haluta keikuttaa”. Yksittäinen ryhmän jäsen on alistunut ryhmäkuriin ja ryhmän sääntöihin.

Ensimmäinen ihmisen perinnöllisistä vieteistä saa hänet kilpailemaan läheisiä lajitovereita vastaan asemasta ryhmän hierarkiassa, kun taas toinen vierteistä saa hänet huolehtimaan läheisistä lajitovereista ja ryhmän yleisestä edusta. Myös tämän toisen vietin kehittyminen evoluution pitkässä prosessissa on helppo ymmärtää. Yhteisöt, joissa on pelkästään kilpailtu ja tapeltu toinen toisiaan vastaan, mutta ei ole huolehdittu itse yhteisön menestymisestä, ovat tuhoutuneet. Ei ole ollut riittävästi yhteishenkeä, jota olisi vaadittu taisteltaessa luonnonvoimia ja hyökkääviä vihollisia vastaan.

Kaksi edellä mainittua viettiä ovat tukeneet toisiaan ja hillinneet toisiaan. Luonnonvalinta on karsinut pois ääritapaukset, menivätpä ne kumpaan suuntaan tahansa. Jos kilpailullisuutta on ollut liikaa, yhteisö on tuhoutunut jäsentensä keskinäiseen riitelyyn. Sisäisesti liian solidaarinen yhteisö puolestaan on näivettynyt kehityksen ja edistyksen puutteeseen.

Mitä johtopäätöksiä edellä esitetyn perusteella voidaan tehdä nykypäivää ajatellen?

Yksi johtopäätös on se, että tietyt aatteet kuten anarkismi ja kommunismi ovat pysyvinä järjestelminä mahdottomia. Ihmisten luontainen kilpailullisuus johtaa väistämättä resurssien kerääntymiseen muutamille kyvykkäimmille, ja heidän keskinäinen kilpailunsa johtaa valtataisteluun, jonka tuloksena ei voi olla juuri muu kuin jonkinlainen valtio, sanottiinpa sitä miksi tahansa.

Anarkismi on utopiaa aivan samalla tavalla kuin kommunismikin. Utopiaksi nämä aatteet tekee se, että niissä oletetaan ihmisen olevan luonnoltaan jotakin mitä hän ei ole. Kommunismissa oletetaan, että kunhan kapitalismi on kumottu, ihmiset elävät sen jälkeen kommunistisessa paratiisissa tasa-arvoisina keskenään. Kuvitellaan, että proletariaatin diktatuuria tarvitaan vain siirtymävaiheessa, kun kapitalismia hävitetään. Todellisuudessa sitä tarvitaan aina. Eivät ihmiset nimittäin suostu ilman pakkoa elämään kommunistisessa kurjuuden tasa-arvossa. Jos kuri löystyy, ennen pitkää joillakin alkaa mennä paremmin kuin muilla, eikä tasa-arvosta ole enää mitään jäljellä. Ja sitä paitsi tasa-arvo taloudessa vaatii epätasa-arvoa politiikassa. Valtion on oltava luonteeltaan väkivaltaan nojaava diktatuuri.

Myös sellainen johtopäätös voidaan tehdä, että valtioilla on tendenssi kehittyä kohti yhä syvempää harvainvaltaa demokratian kulissien säilyessä silti pystyssä. Koska vallasta käydään jatkuvaa kilpailua, se kasaantuu yhä harvempien käsiin niin kuin mitkä tahansa resurssit, joita on rajallinen määrä, ja joista käydään kilpailua. 

Miksi kansa hyväksyy tämän? Demokraattisissa järjestelmissähän kansa voi vaikuttaa vaaleissa, jos haluaa. Miksi vain katsotaan, eikä tehdä mitään? Hyväksyminen johtuu toisesta edellä mainitusta vietistä eli ihmisten geeneihin syväkoodatusta vietistä alistua ryhmäkuriin ja ryhmän sääntöihin. Alistuminen luo osittain valheellisen turvallisuuden tunteen.

Ihmiset eivät ”keikuta venettä”, vaikka näkisivätkin, että kehitys on menossa huonoon suuntaan. Esimerkit historiasta ja nykymaailmasta osoittavat, että kansalaiset eivät koskaan nouse laajassa mitassa spontaanisti järjestelmän perusperiaatteita vastaan. Muutama nousee, mutta heidät ”hoidellaan”. Hyvä esimerkki on nykypäivän Venäjä. Vaikka presidentti Putin veisi maataan yhä pidemmälle harvainvallan ja diktatuurin suuntaan, kansan syvät rivit eivät lähtisi kaduille ja sanoisi, että nyt riittää. Jonkin verran mielenosoituksia voisi olla ja on ollut, mutta ne saadaan estetyksi pidättämällä rettelöitsijöiden johtajat. Jos tilanne menisi oikein tiukaksi, hallinto voisi antaa näennäisesti periksi joissakin asioissa kansalaisia rauhoitellakseen, mutta myöhemmin päätökset kaikessa hiljaisuudessa peruttaisiin ja mentäisiin sitäkin määrätietoisemmin kohti totalitarismia. Näin diktatuurivaltiot toimivat. Jokaista komennon löysäämistä seuraa entistä ankarampi kiristys. 

Vapaus on diktaattoreille myrkkyä. Jos sitä annetaan alamaisille vähän, he pääsevät sen makuun ja vaativat pian lisää. Niinpä heille ei kannata antaa sitä vähääkään.